Magi

Contact info
Studies
  Scientific publications
  Master's thesis
Work
Software
Hobbies
Other Articles
  Evolution
  Metsola
  Pseudoart
Photography
Historical

© Marko Grönroos, 1998


Linna

Saavuin linnaan. En tiennyt mitä olisi edessä; vangittaisiinko minut heti, vai haastettaisiinko taisteluun elämästä ja kuolemasta. Ongelmana oli vielä lisäksi se, että en alkuunkaan tiennyt mitään linnasta; missä huoneeni olisi, pitäisikö minun ilmoittautua jollekulle, ja niin edelleen. Oman huoneeni sijainnin sain selville siten, että viedessäni hevosen talliin annoin kypäräni ja miekkani paikallaolleelle palvelijalle ja käskin viedä ne huoneeseeni, jonka jälkeen tietysti seurasin tätä. Onneton palvelija tietysti kiroili mielessään että: "Kyllä tuokin nyt oman kypäränsä varmaan jaksaa kantaa", mutta olin nyt päässyt edes näin pitkälle, pienet palvelijoiden murheet olivat merkityksettömiä.

Suljin huoneeni oven ja ryhdyin tutkimaan paikkoja. Henkilökohtaiset tavarani tuntuivat olevan todella vähissä. Kaksikymmentä hopearahaa sisältävän kukkaron lisäksi kaikki mitä löysin oli pergamentille musteella piirretty kartta, joka ilmeisesti kuvasi valtakuntaa, jossa olin, sekä miekka. Itse asiassa tuo miekka näytti erittäin hienolta. Mieleeni tuli että olisin ehkä saattanyt piilottaa päiväkirjani jonkinlaiseen salalokeroon, ja aloin etsiä sellaista, mutta kohtuullisen pitkän tovin kuluttua totesin, että pidempi etsintä ei tuottaisi tulosta. Olin siis yhä edelleen tietämätön alkuperästäni.

Oveen koputettiin, "Avatkaa!" sanoi ääni. Minusta tuo ääni tuntui pelottavan tutulta.

Kysyin: "Kuka siellä?"

"Paroni Helbois." kuului jyrkkä vastaus. En keksinyt muutakaan vaihtoehtoa kuin avata ovi. En ollut odottanut tälläistä vierailua, mutta tässä sitä nyt kuitenkin oltiin.

Oven takaa paljastui Paronin jyhkeä hahmo joka tarkasteli minua pitkältä tuntuneen hetken, mutta pystyin pitämään tyyneyteni. En ollut aikaisemin ehtinyt katsoa tarkempaa tätä raivon perikuvaa. Hän oli ilmeisesti kokenut monia taisteluita, tähän viittasivat pari kasvoissa näkyvää arpea, murtunut nenä ja muutenkin hyökkäävän näköinen ulkomuoto. Paroni Helboise oli kuitenkin ilmeisesti nähnyt parhaat päivänsä jo aikoja sitten, josta kielivät vyön päälle vyöryvät rasvakerrokset, sekä muheva kaksoisleuka joka nykyisellä ilmeellä tosin vaikutti melko uhkaavalta. Koskapa en tiennyt itsestäni paljoakaan, en tiennyt että, voisinko kenties voittaa tämän massiivisen hahmon taistelussa, jos siihen nyt tässä päädyttäisiin.

"Ymmärrätte kaiketi mitä tämä tarkoittaa?" paroni kysyi, olin hiljaa, katsoen häntä edelleen ilmeettömänä ja hän jatkoi: "Olette saastuttaneet tyttäreni, en kenties saa enää naitettua häntä kreivi Hasselnarfille. Teidän on vastattava teoistanne." Hän katsoi ohitseni ja jatkoi hiljaisuuden rikkomista puheellaan: "En kenties voi tehdä teille mitään niin kauan kun olette herttuan mailla ja hänen suojeluksessaan, mutta välittömästi kun poistutte hänen alueiltaan, tapan teidät."

Yritin jotenkin saada tilanteen ratkaistua rauhanomaisesti ja vastasin: "Eikö tätä ongelmaa voisi ratkaista mitenkään muuten?" Mietin tuokion verran ja jatkoin: "Toivoisin, että löytäisimme jonkun ratkaisun, jonka avulla voisin korvata tämän tapahtuneen teille jotenkin. Nykyinen tilanne olisi molemmille puolille varsin hyödytön."

"En usko, että se tässä tilanteessa on mahdollista," vastasi paroni edelleen, "Te olette tuhonneet tyttäreni, sellaisen rikoksen voi sovittaa vain kuolemalla."

Mietin nopeasti jotain ratkaisua ongelmaan ja mieleeni tuli todella typerän tuntuinen ajatus. Minähän en tiennyt kuka olin, pääasiallisesti arvelin olevani jonkinlainen linnan kaartin päällikkö tai jotain muuta vastaavaa. En kuitenkaan pystynyt ajattelemaan tilannetta kovin selkeästi ja päätin käyttää tätä ainoaa keksimääni ratkaisua.

"Mitä vaatimuksia asettaisitte miehelle joka haluaisi naida tyttärenne?" kysyin katsoen paronia taas syvälle silmiin painottaen siten kysymykseni tarkoitusta.

Paroni aluksi hätkähti tekemääni kysymystä ja vastasi hämmentyneenä: "No hyvän aseman, tietysti kunnolliset myötäjäiset, ja niin, myös runsaasti jälkeläisiä. Ja hyvät suhteet kyseiseen linnaan."

Nyt vasta ymmärsin tehneeni virheen; ei tämä ylhäinen paroni kelpuuttaisi jotain vähäistä linnankaartin päällikköä tyttärensä mieheksi. Mutta hänen hämmentynyt vastauksensa sai minut jatkamaan: "Olisiko mitenkään mahdollista jos voisin hyvittää tapahtuneen siten, että joskus tulevaisuudessa kenties harkitsisin liittoa tyttärenne kanssa?"

Paroni hämmentyi ja hätääntyi yhä enemmän ja vastasi vältellen: "Minun pitää harkita tätä ehdotusta," ja sai itsestään taas otteen, jatkaen taas yhtä kylmänä kuin aikaisemmin; "mutta toistaiseksi se ei muuta mitään. Aion toistaiseksi pitää teitä perivihollisenani ja teidän tulee varautua kuolemaan. Meillä ei ole enää mitään puhuttavaa, hyvästi."

Paroni Helboise kääntyi ovelta ja asteli päättäväisenä pois käytävää pitkin.

Suljin oven ja astelin ympäri huonetta ihmetellen tapahtunutta, "Miksi minun piti mennä tekemään noinkin typerä ehdotus, nyt tuo paroni-kukalie varmasti tappaa minut." Ymmärsin tehneeni kysymyksen paroni Helboisille vain siksi, että minulla ei loppujen lopuksi ollut mitään menetettävää. En tiennyt kuka olin, olin syntynyt vasta tänään aamulla. Oli käynyt ilmi, että olin ainakin kohtalaisen korkea-arvoinen, joten en voisi ainakaan menettää mitään siihen nähden, että olisinkin ollut jokin vaatteeton maankiertäjä, joka oli saanut varastettua jostain tarpeeksi raahaa palkatakseen halvan huoran. Ei sen puoleen, että neiti Helboise olisi huoralta näyttänyt. Ei tosiaankaan. Toisaalta, kuka minä olin arvailemaan, että miltä huorat näyttävät.

Jo kaksi henkilöä oli neuvonut minua tänään pyytämään lääkärin apua. Vaikka nuo kaksi olivatkin minulle tuntemattomia, totesin heidän neuvonsa silti olevan hyvän. Koskapa en tiennyt, että missä linnan tai kylän lääkäri oli, käskin huoneeni oven ohi kulkenutta palvelustyttöä hakemaan hänet luokseni.

Kului aikaa, varmasti monen monituista hetkeä. Lopulta ovelta kuului muutama rauhallinen koputus.

"Tulkaa sisään," sanoin, istuen ikkunan vieressä seisovan lipaston nurkalle.

Ovi avautui ja keski-ikäinen mieshenkilö astui sisään. Hän oli melko hoikka ja muutenkin nuorekkaan tuntuinen kasvojensa piirteistä arvioimaani ikään nähden.

"Päivää, olen Shichov Cornwall, palveluksessanne. Te kutsuitte minut?"

"Kyllä, tarvitsen hieman apua."

Mieleeni tuli että miten saatoin luottaa tähän lääkäriin? Hän saattoi ensimmäiseksi rientää kertomaan kaiken onnettomuudestani esimerkiksi paroni Helboisille tai jollekulle muulle viholliselleni, jolta tämä lääkäri arvaisi saavansa hyvän palkkion.

"Kuinka hyvin tunnette paroni Helboisen?" kysyin, päättäen tarkastella lääkärin reaktioita.

"En kovinkaan hyvin, miten niin?" vastasi linnan lääkäri.

En voinut tietää, että mitä tämä henkilö tekisi tiedoilla, mutta en keksinyt ketään muutakaan kuka voisi auttaa minua, joten päätin yrittää luottaa häneen.

Kerroin lääkärille onnettomuudestani. Hän tutki minua hetken, mutta ei pystynyt löytämään mitään ihmeempää vikaa. Hän tiesi vain, että tämänkaltainen muistinmenetys oli hyvin harvinainen. Lääkäri suositteli minua käymään jossain suuressa kaupungissa, jonka nimeä en tuntenut, mutta joka ilmeisesti oli valtakunnan pääkaupunki, josta löytäisin jonkun tietyn yliopiston professorin, joka kenties saattaisi pystyä auttamaan minua. Tiesin kuitenkin, etten nyt ainakaan suoraan voinut lähteä minnekään, jotenka aloin kyselemään tältä linnan tohtorilta tietoja itsestäni.

Sain vihdoin selville tilanteeni. Olin Gilbert de Gebecce, herttua de Gebeccen poika. Olin yhdessä ystäväni Marcuksen kanssa saapunut tähän linnaan noin kuukausi sitten Gustav Storfootin vieraaksi. Storfoot oli siis se päällikkö, tai mikä lie, jonka kanssa olin päivällä käynyt Ryöstöritaria tapaamassa. Herttua, joka varsinaisesti omisti linnan ja sen ympärillä olevat maat, oli lähtenyt pari kuukautta sitten rannikolle johonkin kaupunkiin neuvottelumatkalle, mutta ei ollut vielä tullut takaisin, vaikka hänen olisi pitänyt saapua jo pari viikkoa sitten.

Kysyin myös paroni Helboisesta ja hänen tyttärestään. Paroni oli saapunut linnaan jokin aikaa sitten kaupittelemaan tytärtään jollekin ylhäiselle, jonka pitäisi ilmeisesti saapua lähitulevaisuudessa. Paroni oli kuulemma illalla ja aamulla etsinyt tytärtään joka puolelta kuumeisesti ja viimein hän oli palannut linnaan aamupäivällä hieman isänsä jälkeen. Tämän jälkeen paroni oli laittanut neidon arestiin linnan länsimuurilla kohoavaan torniin.

Lääkäri kysyi minulta josko haluaisin lähettää viestiä neiti Helboiselle, mutta en keksinyt mitään sanottavaa. Kysyin, että kuinka kenties pääsisin tapaamaan tytärtä, mutta lääkäri ei tiennyt keinoa. Tornin kattokerroksen avain oli ilmeisesti vain paronilla itsellään ja ilmeisesti myös linnan lukkosepällä. Kummaltakaan voisi olla hyvin vaikeaa sitä saada.

Pyysin tohtoria vielä kertomaan myös jotain linnan paikoista ja päivittäisistä tapahtumista, kuten aterioinnista. Kun en enää keksinyt mitään kysyttävää, hän lähti.

Hetken kuluttua huoneeni oveen koputettiin jälleen. Kutsuin koputtajan sisään ja oven takaa ilmestyvä henkilö paljastui tuoksi Gustav Stuurfootiksi, jonka vieraana olin. Tervehdin häntä ja istahdin taas lipaston reunalle.

"Päivää taas," aloitin, "Paroni Helboisekin kävi täällä äsken."

"Ai, mitä hän sanoi?"

"Oli vihainen tyttärestään. Yritin sovitella asiaa, mutta hän ei oikein halunnut kuunnella minua."

"Hän saattaa aiheuttaa sinulle vielä vaikeuksia, varsinkin jos ei saa tytärtään naitettua kenellekään."

"Niin, ajattelin tuotakin," sanoin, ja jatkoin lyhyen pysähdyksen jälkeen: "Tein paronille pienen ehdotuksenkin."

"Ai, millaisen?" Gustav kysyi odottavaisena.

"Tuota.. Mitä mieltä olen Neiti Helboisesta?"

"Niin, no, onhan hän melko kaunis ja varmasti muutenkin mukava, miten niin?"

"Ehdotin paronille, että saattaisin mahdollisesti harkita eräänlaista.. tuota.. hmm.. liittoa, minun ja hänen tyttärensä välillä."

Stuurfootin suunpielet vetäytyivät hymyyn, itse asiassa hänen oli ilmeisesti hyvin vaikea hallita naurua.

"En oikein pysty kuvittelemaan, että sinä menisit naimisiin, se ei oikein tunnu sopivan sinulle," hän sanoi.

"No joo," sanoin myötävästi. Ilmeisesti spontaani keksintöni avioliitosta jonkin tuntemattoman paronin tyttären kanssa ei välttämättä ollut kovinkaan hyvä. Olin kuitenkin ehtinyt ajatuksissani kiintyä tähän kauniiseen tyttöön jonka olin aamulla nähnyt vuoteessani, eikä ajatus hänen hylkäämisestään ikuisiksi ajoiksi tuntunut mitenkään päivänselvältä asialta.

"Sitä paitsi siitä paronista saisi todellisen maanvaivan," sanoi Gustav jälleen, "Hän olisi jatkuvasti luonasi vieraana syömässä, juomassa ja häiritsemässä."

Nyökkäsin päätäni hymyillen. Hän oli varmaan oikeassa, paronista saisi varmasti todellisen maanvaivan.

"Ainiin, tulin varsinaisesti käymään kysyäkseni, että tuletko illalla ottamaan pienet miekkailuharjoitukset?"

"Kyllä se minulle sopii," vastasin nyökäten samalla.

"Hyvä, hetken kuluttua on illallinen, pitää valmistua ruokailuun, tapaamme ilmeisesti vielä siellä," Stuurfoot sanoi, astellen ovelle ja avaten sen.

"Hyvä, näemme sitten," hyvästelin vielä.

Ovi sulkeutui kolmannen vieraani takana ja jäin jälleen hiljaisuuteen odottamaan menneisyyden hidasta aukenemista edessäni.

Linnan pihalta kuului metallisia kalahduksia, jotka ilmeisesti tarkoittivt ruokailun alkamista. Etsin ruokasalin ja istumapaikkani sieltä linnan lääkäriltä saamiani tietoja hyväksi käyttäen. Ruokasalissa oli kolme suurta, pitkää pöytää, yksi kullakin seinustalla, siten että niiden keskelle jäi runsaasti tilaa. Minun paikkani oli vasemmassa pöydässä ritarien keskellä. Keskimmäinen pöytä oli hieman korkeammalla, ja sen keskimmäisessä tuolissa istui ilmeisesti asiainhoitaja Anselm. Stuurfoot saapui myös paikalle ja istui viereeni.

"Fuchs on saapunut," Gustav sanoi minulle nyökäten kohti ruokasalin oviaukkoa.

Sisään asteli muutaman muun miehen perässä tummiin pukeunut vanhahko mies, jonka olemusta ei voinut kutsua miellyttävän tuntuiseksi. Ihmiset tuntuivat pelkäävän ja kunnioittavan tämän kärttyisän näköisen hahmon valtaa. Hän käveli kävelykeppiin hieman tukeutuen pääpöydän taakse ja asettautui istumaan Anselmin viereen.

Ruokailun aikana ei paljoa tapahtunut, mutta sen jälkeen Anselm pyysi hiljaisuutta.

"Fuchs, kuninkaan neuvonantaja, inkvisition korkein edustaja, on saapunut linnaamme puhdistamaan alueen pahuuden voimista," kertoi hän tasaisella äänellä ja viittasi vieressään istuvaa hahmoa. "Kylän viimeöiset tapahtumat sattuivat meille hyvin otolliseen aikaan, parhaimman mahdollisen avun ollessa sopivasti luonamme."

Kuninkaan neuvonantaja ja inkvisition korkein edustaja nousi tuolistaan. Salissa vallitsi hiljaisuus.

"Pahuus liikkuu keskuudessamme!" Fuchs aloitti, "Se väijyy petomaisesti linnan ja kylän ihmisiä ja saalistaa väkemme sieluja, raastaakseen henkemme ruumiistamme ja levittääkseen tautiaan. Kylässä asuu elävä kuollut! Sen huudot on kuultu nousevan hautausmaan soran alta ja se on riistänyt kyläläisen hengen viime yönä ja tulee autioittamaan tämän seudun ja liittämään sen pimeyden valtakuntaan. Meidän tehtävämme on tappaa paha maan päältä ikuisiksi ajoiksi ja syöstä se ikuiseen pimeyteen. Tänä yönä me marssimme pahuuden lepopaikkaan ja lähetämme sen viimeiselle tuomiolle. Keskiyöllä kokoonnumme linnan pihalle ja lähdemme sotaan, sotaan suurinta pahutta vastaan. Taistelemme uskomme ja sielumme voimalla ja iskemme tammisen puuseipään tuon kuoleman lähetin mustuneen sydämen lävitse. Poltamme rauhattomien sielujen saastuttaman ruumiin pyhällä tulella. Auringon noustessa nousevat savuna ilmaan viimeisetkin pimeyden ruumiillistuman synkät jäänteet. Pahuudella on myös linnassa apulaisensa joka on liitossa tuon kylässä riehuvan pimeyden voiman kanssa ja etsimme myös hänet käsiimme. Vannon että tulen tutkimaan tämän asian tarkasti. Mutta tänä yönä teidän uskonne on oleva voimanne!"

Fuchs hiljentyi ja laskeutui takaisin tuolilleen. Hänen puhettaan seurannut hiljaisuus kesti pitkään ennen kuin yleinen puheen sorina taas valtasi ruokapöydät.

Käännyin Stuurfootin puoleen.

"Minä olen se apulainen, jota hän tarkoitti," sanoin.

Gustav katsoi minuun pelästyneenä sanomastani.

"Marcus oli eläessään ystäväni, Fuchs kiinnittää siis huomionsa ensimmäiseksi minuun", jatkoin.

Gustav oli hieman häkeltyneen näköinen, mutta pystyi kuitenkin sanomaan: "Mutta siinä tapauksessa tilanne vaikuttaa todella huonolta."

Ateria päättyi.

Menin takaisin huoneeseeni. Avatessani oven, huomasin että oven alta oli työnnetty sisään pieni kirjekuori. Astuin sisään ja suljin oven takanani. Nostin kirjekuoren ja tarkastelin sitä hieman aikaa ennen kuin avasin sen. Sen päällä luki nimeni ja otin paperin ulos kuoren sisältä. Siihen oli kirjoitettu: "Tule tapaamaan minua tuntia ennen keskiyötä itäisen tornin juurelle muurin ulkopuolelle - Catherine Helboise." Käsiala vaikutti naisen käsialalta ja se tuntui sen verran sujuvasti kirjoitetulta, että se jopa saattoi olla aito. Mutta enemmän tämä vaikutti ansalta. "Miten paronin tytär pääsisi arestitornistaan pois yöllä? Kuka haluaisi järjestää minulle ansan?" mietin, mutta tiesin vastauksen olevan hyvin selvän: Hän ei pääsisi tornistaan ja aika monikin ilmeisesti haluaisi järjestää minulle ansan, mukaanlukien kyseisen neidon isän. Päätin kuitenkin ottaa selvää asiasta kun aika koittaisi.

Kuten olin Gustavin kanssa sopinut, menimme jonkin verran aterioinnin jälkeen harjoittelemaan miekan käyttöä. Harjoittelimme yleisessä harjoitussalissa. Paikalla oli myös muita miehiä taistelemassa keskenään erilaisilla aseistuksilla.

Päätimme aluksi kokeilla miekkailua puukepein. Asetuimme vastakkain suurelle matolle ja alotimme taistelun. Seisoimme hetken hiljaa vastakkain, jonka jälkeen päätin hyökätä. Vastustajani puolustus ei ollut riittävän nopea ja aseeni osui kipeästi hänen olkapäähänsä. Hän putosi iskun voimasta polvensa varaan. Vetäydyin kauemmas. Tällä kertaa annoin hänen hyökätä ensin ja olin itse puolustuslinjalla. Gustavin isku meni ohi ja minä vuorostani hyökkäsin täydellä voimalla. Hänen puolustuksensa tuntui jälleen kerran olevan täydellisen auki ja puumiekkani upposi yllättäen hänen otsaansa kohti. Isku olisi varmasti tappanut hänet, mutta ehdin juuri ajoissa heikentämään sen voimaa. Lyönti kuitenkin pudotti hänet tajuttomana maahan. Hetken ajan seison paikoillani ihmetellen typertyneenä yllättävää voittoani. Hain sitten seinustan luota kannullisen vettä ja herättelin kaatunutta vastustajaani.

"Huh, minun ei olisi pitänyt taistella sinun kanssasi, minun olisi pitänyt tietää, etten voisi voittaa sinua," sanoi ystäväni tuskaisena voivotellen, "Paras lopettaa tältä päivältä, jatkamme joskus toiste kun olen hieman toipunut."

Lähdimme harjoitussalista pois ja erosimme linnan pihalla lyhyiden hyvästelyjen jälkeen. Tapaisimme jälleen keskiyöllä linnan pihalla, saalistus alkaisi silloin.

Saapui aika ihmisten mennä nukkumaan.

Seuraava kappale
Muita kertomuksia