Matka tuntemattomaan tehtävään

Pihalla olleet sotilaat kääntyivät katsomaan minun suuntaani ja eräs heistä, ilmeisesti heidän komentajansa, käveli nopeasti luokseni.

"Missä olet ollut?" hän kysyi, laittaen kätensä olkapäälleni ohjaten minua eteenpäin, ja jatkaen: "Olemme odottaneet sinua jo yli puoli tuntia, olemme myöhässä tehtävästä, kiireesti nyt."

Olin lievästi sanottuna hämilläni; olin siis sotilas ja olin myöhässä rivistä ja koko ryhmä oli joutunut odottamaan minun takiani, joten sopeutua tilanteeseen: "Öhh, tuota, minun kait pitäisi hakea tarvikkeeni."

"Hmm, ei nyt ole aikaa, lähetän palvelijan hakemaan ne sinulle." sanoi päällikkö, vinkkasi sivuovella seisovan palvelijan luokseen ja käski tätä tuomaan minulle varusteet lähimmästä varastosta.

Ehdin katsella ympärilleni vain lyhyen hetken, kun kaksi palveluspoikaa kävi pikaisesti hakemassa pääpihan reunustalla seisovasta varastosta minulle tarvikkeita. Minulle puettiin päälle ketjuhaarniska, pari muuta suojusta, ja lisäksi minulle annettiin kypärä ja miekka. Tungin miekan tuppineen vyöhöni yllättävän tottuneentuntuisella liikkeellä. Hevoseni talutettiin luokseni ja nousin satulaan, jälleen hämmästyttävän tottuneesti.

Koska edelleen luulin olevani vain tavallinen rivisotilas, jäin ratsuineni heidän rivinsä viereen odottamaan lähtöä. Ryhmän päällikkö oli jo hevosineen kääntynyt kohti porttia ja odotti. Kului kaksi hetkeä ja päällikkö katsoi taakseen hoputtavaisesti. Huomatessaan minun edelleen kiristelevän haarniskani hihnoja aikani kuluksi viittoi minulle, kuin kehoituksena tulla eteenpäin hänen vierelleen. Olin taas jälleen kerran suuresti hämmentynyt, vaikka yritin olla näyttämättä sitä ulospäin. Varovaisesti ratsastin hänen hevosensa vierelle, hieman sen taakse. Hän katsoi minua kuin ihmetellen oliko kaikki kunnossa. Minä tiesin, että mikään ei ollut kunnossa.

"Tule nyt, meillä ei ole aikaa hukattavaksi." päällikkö sanoi ja viittasi kymmenelle takana odottavalle miehelle lähtömerkin.

Oletin siis, että minun tulisi ratsastaa hänen vierellään, upeaa, olin siis jonkinlainen kaartin päällikkö tai jotain sinne päin. Tämä ajatus ei itse asiassa lohduttanut minua paljoakaan.

Ratsastimme rinta rinnan ulos linnasta, alas rinteessä kaartavaa tietä kohti rinteen juurelta alkavaa metsän rajaa. Kuljimme toistaiseksi vielä hiljaista vauhtia alaspäin, kun huomasin ratsastajan ilmestyvän metsätieltä. Se oli majatalossa kohtaamani raivostunut isä.

Jättäydyin hieman vieressäni kulkevasta päälliköstä jälkeen siten, että kuljin hänen takaviistossaan, toisella puolella kuin vastaantulija. Pikaiseksi lisähämäykseksi mutisin jotain, että: "Pitänee kokeilla antoivatko ne edes oikeankokoisen kypärän," vetäen ketjuhaarniskan huppua ja kypärää päälleni, jotta vastaantulija ei tunnistaisi minua.

Vastaantulija pysähtyi päällikön toiselle puolelle, katsoi tätä hieman ja kysyi: "Oletteko nähneet Gebecciä?"

Päällikkö ihmetteli, käänsi katseensa paronista ja katsoi minuun kysyvästi.

Pudistin päätäni kieltävästi ja päällikkö jostain syystä noudatti sanatonta toivomustani kääntymällä jälleen lihavan ratsastajan puoleen ja kohottamalla käsiään epätietoisesti. Lisäksi hän tiedusteli: "Mitähän tämä asia mahtaa koskea?"

Tuo vaatetuksensa perusteella selvästikin melko korkea-arvoinen henkilö ei sanonut mitään, vaan yrmeänä kannusti hevosensa jälleen matkaan. Arvelin, että minun olisi hyvin hankala palata takaisin linnaan; minut ehkä vangittaisiin siellä tai jotain muuta vastaavaa. Jatkoimme matkaa.

"Paroni kuulemma aamulla etsi tytärtään ahkerasti," päällikkö kysyi hieman hymyillen, "et sinä sattumoisin tiedä missä hän olisi?"

"Öh, tuota, niin, een minä tiedä," vastasin säikähtäneenä, riisuen naamiokypärääni pois päältäni, ajatellen, "Ahaa, hän oli siis paroni. Olin siis maannut paronin tyttären kanssa, ei alkuunkaan hyvä juttu."

"Jos Helboise sinua kerran etsi, niin voisin peräti olettaa, että sinulla oli jotain tekemistä hänen tyttärensä kanssa," päällikkö naurahteli.

Päällikkö tuntui olevan minun puolellani, eikä tuntunut ottavan tätä paronia kovinkaan vakavasti, joten minä vastasin hänelle hymyilemällä hyvin kertovalla ilmeellä.

Ratsastimme metsään ja jatkoin keskustelua kysymällä: "Tuota, mihin me oikein olemme menossa näin kovalla kiireellä?" Ajattelin, että ehkä se ei olisi niin kovin pahasta jos paljastaisin hieman tilanteestani ja jatkoin kysymystäni selittämällä: "Kun tuli eilen illalla hieman juotua tuolla kylällä, enkä oikein enää muista mitä meidän piti tänään tehdä."

Päällikkö hymyili jälleen ja vastasi: "Heh, taisivat olla tosi rajut juomingit. Jaa, meidän piti mennä katsomaan mitä voisimme tehdä tuolle Ryöstöritarille."

"Jaa, Ryöstöritarille, mitä hän on oikein tehnyt, menemmekö pidättämään häntä?" kysyin, olettaen, että kyseessä oli jokin paikallinen rosvojohtaja.

Päällikkö katsoi minua hieman kummissaan: "Niin, siis meidän pitäisi mennä tiedustelemaan josko voisimme kenties vangita hänet, tai ainakin tarkastella hänen linnoitustaan ja siellä asustavaa miesmäärää."

"Ehkä sinun olisi parasta käskeä linnan lääkäri luoksesi takaisin palattuamme, vaikutat hieman sekavalta," hän jatkoi pienen tarkastelun jälkeen, "puhumattakaan ulkonäöstäsi."

Ilmeisesti minun olisi siis pitänyt tietää, että kuka tämä kyseenomainen Ryöstöritari oli. Ilmeisesti jos hänellä oli siis kiinteä ja tunnettu olinpaikka, hänellä oli liikaa miehiä, jotta hänet olisi saattanut pidättää voimakeinoin.

Kuljimme kaksi tuntia, käännyimme pariin kertaan toiselle tielle ja lopulta lähdimme kokonaan tieltä syrjään, kavuten hevosinemme pienelle metsäiselle kukkulalle. Mäeltä näkyi lyhyen matkan päässä pieni linnake, joka kohosi yhtenä korkeana rakennuksena niityn keskeltä.

"Tuolla se on, mitä mieltä olet?" kysyi päällikö, osoittaen linnaketta.

No, mielestäni se näytti melko suurelta, neliskulmaiselta tornilta, joten en oikein osannut vastata mitään.

"Näyttää melko vahvalta," sanoin vain sanoakseni jotain.

"Aivan, sen valtaaminen vaatisi aivan liikaa voimia," puhui päällikkö puolestaan.

"Eikö asiaa ole mitenkään pystytty ratkaisemaan neuvottelemalla?" kysyin, huomaten taas jälleen kerran liian myöhään kysymykseni olevan hieman huono.

"Hmm, sinähän olet tuntenut Sturmstoffelin joskus aikoinaan luostarikoulussa?" päällikkö kysyi.

Yritin lyhyen hetken ajan keksiä jotain vastausta tähän ja sanoin lopulta: "Kyllä, mutta siitä on melko kauan aikaa, enkä koskaan tuntenut häntä kovinkaan hyvin."

Päällikkö jatkoi: "Siitähän voisi kuitenkin olla hyötyä, jos pystyisit jotenkin vaikuttamaan häneen sitä kautta."

"Aivan mahdollista, voisimmeko kenties mennä neuvottelemaan hänen kanssaan?" kysyin, yrittäen toimia mahdollisimman johdonmukaisesti.

"Sehän oli juuri tämän matkamme eräs tarkoitus; jos emme pysty vaikuttamaan häneen voimakeinoin, olisi vielä kerran yriteltävä neuvotella tilanteesta," päällikkö vastasi, jälleen hieman hämmästyneellä ilmeellä.

"No, ainakin jos meidän oli tarkoitus myös tiedustella, voisimme todennäköisesti parhaiten tehdä sen käymällä tuolla linnakkeessa."

"Siinä vain on se vaara, että he ottavat meidät panttivangeiksi. Luuletko, että se olisi mahdollista?"

"En tiedä, epäilen kuitenkin sitä, koska sillä lailla hän vain vaikeuttaisi tilannettaan," yritin vastata ajatellen: "Jos tämä Ryöstöritari todella olisi jokin vanha tuttuni, saisin häneltä ehkä jotain tietoja itsestäni, tai sitten joutuisimme vangeiksi. Mutta se taas tuskin huonontaisi tilannettani."

"Jos olet sitä mieltä, että se olisi mahdollista, niin eipä kait siinä auta muu kuin mennä", päällikkö kommentoi, lähtien jo hiljalleen eteenpäin ja jatkaen kovemmalla äänellä puhuen puoliksi takanamme ratsuillaan seisoville sotilaille: "Miesten kannattaa jäädä ratsujen kanssa tänne."

"Toivottavasti tämä toimii," sanoin kulkiessamme metsäistä kukkulanrinnettä alaspäin, jatkaen itsekseni: "vaikka minun kohtalolleni sillä tuskin on paljoa merkitystä."

Olin hämmästynyt siitä kuinka vähän osoitin mielenkiintoa siihen mitä minulle tapahtui. Tuntui kuin tarkastelisin itseäni jostain ulkopuolelta, kuin jotain vierasta ihmistä, jota en tuntenut. Puhuin sanoja joita tarkastelemani tuntematon ihminen mielestäni kussakin tilanteessa saattaisi sanoa. Olin kuin näyttelijä joka oli unohtanut vuorosanansa; minun piti improvisoida kaikki toimeni, yrittäen samaistua näytelmähahmoni rooliin.

Olin kuitenkin ilmeisesti melko huono näyttelijä; toistaiseksi yleisö oli ottanut esitykseni vastaan melko nyrpeästi, odotin vain milloin minua alettaisiin heitellä kasviksilla. "Olisiko ensi-iltani myös viimeinen?" kysyin ajatuksissani ratsastaessamme kohti kohtaloamme.

Saavuimme linnakkeen ovelle. Meitä vastaan tuli ulos kymmenkunta aseistettua miestä, jotka piirittivät meidät ja saattoivat sisälle. Kävelimme vierekkäin massiivisen tammioven sisäpuolelle. Sisääntulohuone ei ollut kovinkaan suuri ja viivähdimmekin siinä vain hetken; sitten meidät saatettiin aseiden keräämisen jälkeen ulko-oven viereisellä seunustalla olleeseen huoneeseen.

Vastaanottohuone oli melko tilava. Sturmstoffel itse istui suuren tammipöydän takana ovea vastapäätä, toisella sivustalla oli puolet seinästä täyttävä kirjahylly ja toisella seivällä räiskyi suurehko takka. Vartiopäällikkö vaihtoi muutaman sanan Ryöstöritarin kanssa ja lähti sitten ulos huoneesta sulkien oven takanaan. Sisäpuolelle tietysti jäi kaksi vartijaa, toinen seisoen oven luona ja toinen Sturmstoffelin takana.

"Päivää, hauskaa tavata," sanoin, rientäen suuren pöydän luokse käsi ojossa.

Isäntämme suoristautui hieman tuolissaan hämmästyneen näköisenä, vastaten: "Kuka te olette, mitä asiaa teillä on?"

Nyt oli minun vuoroni liittyä hämmästyneiden kerhoon. En tiennyt mitän sanoisin; oletin aluksi tämän henkilön olevan jokin pitkään tuntemani henkilö, mutta hän ei tuntunut tuntevankaan minua. Ajattelin. että ehkä emme tosiaankaan olleet koskaan olleet niin kovin hyvät tutut, eikä hän nyt muistanut minua kenties pitkän ajan jälkeen. Tai ehkä sauralaiseni oli erehtynyt.

Nyt puhui mukanani oleva päällikkö, astuen hieman eteenpäin: "Päivää, tulimme neuvottelemaan tilanteesta, tämä on Gilbert de Gebecce, arvelin että olisitte tunteneet toisenne entuudestaan."

"Minulla ei ole paljoa neuvoteltavaa," vastasi roteva vastapuolemme tuolissaan, vilkaisten minua vihaisesti syrjäsilmällä ja jatkaen: "En noudattanut järjettömiä käskyjä, enkä aio noudattaa niitä vastaisuudessakaan."

"Ymmärrätte kai tilanteen, emme voi antaa yhden maanomistajan olla tottelematta Herttuan käskyjä," puhui päällikkö edelleen.

Minä olin suosiolla hiljaa ja yritin kiivaasti ymmärtää millaisesta kiistasta on kysymys.

"En suosittelisi muitakaan Herttuan 'alaisia' noudattamaan yhtä tyhmiä käskyjä. En uhraa miehiäni lähettämällä heitä johonkin hyödyttömään taisteluun 'hänen korkeutensa' selittämättömien etujen vuoksi," ärhäisi Ryöstöritari.

Nyt minä yritin sanoa jotain vuorostani: "Eikö asiaa sitten voisi hyvittää millään tavalla?"

"Voi," vastasi seuralaiseni totisesti, puhuen Sturmstoffelille: "Luovuttamalla maanne Herttualle. Voitte vapaasti poistua täältä miehinenne ja irtaimen omaisuutenne kanssa."

"En suostu siihen, se olisi järjetöntä."

Tilanne oli johtanut lukkotilanteeseen ennen kuin keskustelu oli miltein ehtinyt alkaakaan, ja lyhyt hiljaisuus räjähti huoneeseen.

"Teidän lienee parasta lähteä," sanoi Sturmstoffel, "Jos haluatte maani ja linnani, on teidän vietävä se voimalla. Toivottavasti Herttua kuitenkin muuttaa mielensä kun hän palaa."

"Hyvä on, me tulemme vielä näkemään," sanoi päällikkö ja kääntyi kohti ovea.

Myös minä olin juuri kääntymässä, kun selkiemme taakse juuri jäämäisillään oleva vastustajamme sanoi: "De Gebecce, haluan puhua vielä kanssanne, kahden kesken," viitaten huoneessa olevia vartioita poistumaan ovesta seuralaiseni mukana.

Odotin kaksi lyhyttä hetkeä kunnes huone oli tyhjä ja oven sulkeutuminen tukahdutti ulkopuolelta kantautuvat äänet kaukaisuuteen.

"Mitä hittoa sinä oikein teet täällä?", Sturmstoffel kysyi vihaisen näköisenä, "Heidän ei olisi pitänyt saada tietää että me tunnemme toisemme."

"No, sir Sturmstoffel, hän oli saanut tietää sen jostain ja ehdotti, että käyttäisin tuttavuuttani hyväksi. En voinut asialle mitään, toivon vain, että kyseessä ei ollut mikään juoni," vastasin, käyttäen sanaa "hän," koskapa en edelleenkään tiennyt seuralaiseni nimeä. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut mikään pelkkä kaartinpäällikkö, mutta sen verran saatoin päätellä, että hän tuskin oli mikään herttua tai paronikaan koskapa antautui vaaraan tulemalla tänne.

"Ettekö voisi mitenkään yrittää sopia tätä asiaa?" kysyin.

"Saa muuten sinutellakin," hän huomautti lyhyesti, vastaten sitten, "Ei se oikein onnistu. Sitäpaitsi se ei välttämättä ole tarpeellistakaan, tarvitsen vain kuukauden aikaa järjestellä asioita. Sen jälkeen voin lähteä. Ongelmana on Fuchs, hän on tulossa tänne ja saattaa saada runsaasti vahinkoa aikaiseksi. Hänet täytyy saada pois nopeasti."

Taas kuulin uuden nimen ja tehtyäni nopean päätelmän asemastani ja tehtävistäni kysyin: "Tarkoittaako tuo sitä, että hänet saa surmata?"

Sturmstoffel oli hieman hämmästyneen näköinen jälleen, mutta aloin vähitellen tottua siihen ilmeeseen. Ilmeisesti tämänkertainen hämmästys johtui siitä, että en kenties ollut oikea henkilö pyytämään tappolupaa.

"Se ei ole välttämätöntä, mutta jos on pakko ja sopiva tilanne tulee, niin kyllä se silloin on mahdollista. Mutta siinä täytyy olla hyvin varovainen; jos Kuninkaan lähin vasalli tapetaan, syntyy todella paljon hankaluuksia."

"Hyvä on," vastasin, "olen varovainen."

Mietin hetken, tämä henkilö oli ilmeisesti puolellani, hänelle saattaisin ehkä kertoa jotain ongelmastani.

Pienen miettivän hiljaisuuden jälkeen kerroin sopivan kokoisen osan totuudesta: "Minulla on ollut tänään hieman vaikeuksia; loukkaannuin eilen illalla kamppailussa, enkä muista kaikkia viime aikojen tapahtumia kovin selkeästi. En ole uskaltanut mainita asiasta kellekään, mutta minun täytyy saada jostain apua päästäkseni taas tilanteen tasalle, et voisi auttaa minua."

Toivoin etten ollut tehnyt viimeistä virhettäni. Sturmstoffel nousi tuolistaan, katsoen minuun kummaksuneena ja kiersi suuren pöytänsä tullakseen luokseni.

"Vaikutatkin hieman omituiselta," Ryöstöritari kommentoi tarkastellen minua tarkemmin, "Luulen, että sinun on ehkä parasta käydä lääkärin luona. Päiväkirjasi varmaan auttaa muistiasi. Toivon, että tilanteesi paranee nopeasti ja selviydyt hyvin."

"Kiitoksia, noudatan neuvoasi. Nyt pitänee lähteä," sanoin, siirtäen vartaloani aikomustani ilmaisevasti.

Hän kätteli minua vielä lähtiäisiksi. Se oli voimakas ja tukeva kädenpuristus, johon vastasin katsomalla häneen luottavaisesti. Sitten käännyin ja lähdin vastaanottohuoneesta Ryöstöritarin jäädessä katsomaan jälkeeni.

Päällikkö seisoi sisääntulohuoneessa odottamassa kärsimättömästi kypäränsä kädessään. Aseemme ojennettiin meille takaisin ja astuimme ulos linnakkeesta. Päällikkö oli huojentuneen tuntuinen, minä vähemmän; olin mahdollisesti jonkinlainen vakoilija Herttuan linnassa, ja nyt he ehkä olivat saaneet sen selville.

Paluumatkalla keskustelimme melko vähän. Päällikön kyseltyä minun ja Sturmstoffelin välisen keskustelun tuloksista sanoin että: "Meidän tulisi kenties käyttää aikaa hyväksemme, hän ei kestäisi montaakaan viikkoa linnakkeessaan."

Päällikkö kuitenkin torjui ehdotukseni huomauttamalla: "Fuchs on tulossa ja hän ei suostuisi mihinkään odottamiseen."

Ilmeisesti se oli riittävä syy.

Lähestyimme risteystä, josta pienen matkan päässä sivutietä oli kylä, jossa olin syntynyt tuona aamuna. Tiellä oli seisomassa muutamia maalaisen näköisiä ihmisiä.

"Auttakaa meitä!" huusivat ihmiset ojentaen käsiään meitä kohti.

En tiennyt että olisiko pysähtyminen sopivaa, mutta pysähdyin kuitenkin.

"Mikäs teillä nyt on hätänä?" kysyin.

"Metsärosvot ryöstivät tavaramme, auttakaa meitä!" valitti lihava maalaisnainen.

Päällikkö ratsasti hevosellaan äkillisesti kyläläisten luoksen ja huusi: "Menkää muualle valittamaan vaivojanne, tyhmät maalaistollot!" ottaen nahkaisen ratsastuskepin satulastaan ja heristäen sitä ihmisille.

Maalaiset perääntyivät hieman kauemman ja päällikkö tuli jälleen viereeni toiselle puolelleni. En voinut tehdä muutakaan, joten jatkoimme matkaa.

"Eikö niille rosvoille voisi tehdä jotain?" kysyin, "Siitä ei ole hyötyä kenellekään, että nuo ihmiset kärsivät niistä."

"Kyllä, niistä on tosiaan ollut viime aikoina aika paljon harmia. Ne ilmeisesti elävät jossain kaupungin lähimetsässä, mutta toistaiseksi emme ole saaneet niitä kiinni. Meillä on tällä hetkellä tärkeämpääkin tekemistä."

Risteykseen saavuttuamme päällikkö kysyi, että olisiko minulla kenties jotain järjestettävää kylässä vielä ja sanoi, että voisin tulla linnaan myöhemminkin. Minulle ajatus sopi; tämä antaisi minulle lisäaikaa harkita josko palaisin linnaan enää vai karkaisinko pois näistä maisemista. Halusin myös käydä majatalossa; viimeöisen huoneeni lipaston laatikossa ollut sormus ei kirjaimien "J.B." perusteella kuulunut kenellekään toistaiseksi kohtaamalleni. Olin ehkä saanut sen joltakulta tuntemattomalta henkilöltä.

Erosin joukosta ja ratsastin kylään. Itse asiassa se näytti nyt paljon suuremmalta kuin ensi kertaa sen nähdessäni.

Kuljettuani kylän muurissa olevan portin ohi yritin löytää aamulla näkemäni majatalon. En ollut nähnyt sitä edestäpäin, joten etsintä oli hieman hankala. Ratsastin kylän U-muotoista pääkatua pitkin. Huomasin ihmisten kadun vierustoilla vilkuilevan minuun hieman epäluuloisesti. En kiinnittänyt heihin mitään huomiota, tarkastelin vain kaupunkia. Pääkadun mutkassa oli suuri kirkko. Olin nähnyt sen jo aiemmin aamulla kun kiersin sen takaa muurinvierustaa pitkin ja nyt saatoin hämärästi arvioida majatalon sijaitsevan pääkadun toisessa päässä.

Saavuin majatalolle ja tunnistin sivukujan, johon olin laskeutunut elämäni ensi minuuteilla. Tuota suurta kaksikerroksista taloa vastapäätä oli kylän toriaukio, jonne oli vähitellen kerääntymässä ihmisiä. Ilmeisesti siellä aiottiin pitää jonkinlainen kyläkokous, tai vastaava, se ei minua kiinnostanut tuolla hetkellä. Nousin ratsuni selästä ja sidoin sen majatalon eteen odottamaan. Katseltuani hieman ympärilleni astuin sisään.

Silmäni tottuivat nopeasti majatalon hämärään alakertaan, jossa oli ympäriinsä lukuisia pyöreitä pöytiä. Ihmisiä tilavassa huoneessa oli vain muutama; pari kauppiasta syömässä ja juttelemassa, aputyttö pesemässä lattiaa ja toinen nostamassa painavaa ortta toisella puolella olevalle seinälle. Yläkertaan johtavia portaita pitkin laskautui alas keski-ikää hieman vanhempi nainen suurta pyykkikoria raahaten. Astelin portaita kohti ja nainen kääntyi puoleeni, odottaen minun sanovan jotain.

"Päivää, tulin katsomaan josko unohdin mitään viime yönä huoneeseeni. Onko huone tyhjä?"

"On se tyhjä, ovikin on nyt vielä auki kun pitää kuurata se lattia," nainen sanoi, antamatta kuitenkaan äänensä kuullostaa arvostelevalta.

Nyökkäsin naiselle ja ohitin hänet kiiveten ylös portaikosta. Tarkastelin portaikon yläpäästä lähteviä käytäviä hetken verran ja sen jälkeen lähdin kohti toisen käytävän päässä olevaa aukinaista ovea. Huone oli siivottu; pullot oli kerätty pois, samoin lakanat. Kiireesti menin lipaston luo, josta olin aamulla löytänyt sormuksen. Avasin laatikon, siellä ei ollut mitään. Tarkistin nopeasti koko huoneen, mutta en löytänyt mitään. Arvelin, että joko aamuinen nainen tai hänen isänsä oli ottanut sormuksen aamulla tai sitten majatalon siivooja. En voinut kuitenkaan rynnätä huoneen siivoojan kimppuun oikopäätä; hän olisi vain kieltänyt asian ja se siitä, minulla ei ollut mitään todisteita; sormuksen olisi tosiaan voinut viedä joku muukin. Päätin lähteä pois, en löytäisi huoneestani enää mitään kiinnostavaa.

Tullessani portaiden yläpäähän kuulin alhaalta keskustelua. Hiivin portaita pitkin alaspäin ja näin kahden miehen keskustelevan keskenään oven lähellä. Toinen miehistä oli normaalin pituinen, hieman pyöreähkö mies, joka kantoi toisessa kädessään vasaraa ja toisessa ovenripaa. Hän vaikutti asustukseltaan majatalon henkilökunnalta, kenties hän oli sen omistaja. Toinen mies oli huomattavasti pidempi ja rotevampi. Hän oli pukeutunut hienoihin vaattaisiin, jotka peittivät vain osittain alleen rengas- ja muita suojuksia. Kupeella roikkui pitkä miekka ja vyöllä kirjavasti koristeltu tikari. Hänen hiuksensa olivat vaaleat ja iho hieman tummempi kuin tähän mennessä näkemieni ihmisten, hän oli mahdollisesti ulkomaalainen, ehkäpä juuri se, jonka aamulla tapaamani poika oli maininnut, mutta jonka olin jättänyt huomiotta.

"Mihin paronin tytär lähti?" kysyi vaaleatukkainen.

"Helboisin palvelija saattoi hänet pois, ilmeisesti takaisin linnaan," vastasi vasaraa ja ovenkahvaa pitelevä mies.

"Se mies, Depekki, mikä lie nimensä, hän siis karkasi ikkunasta?"

"Kyllä, joo, eikä sillä ollut mitään vaateitakaan, varasti takapihalta minun poikani parhaat vaatteet ja hävisi sitten."

"Eikö kukaan nähnyt hänen poistuvat kylästä?"

"Ei kait, kysyin aamuiselta portinvartijaltakin hänen käydessään tuopilla, mutta hän en ainakaan ollut nähnyt."

"Hmm. Hyvä on, minun pitäisi nähdä hänen huoneensa, voisitko järjestää sen?"

Minun ei kannattanut jäädä yläkertaan seisoskelemaan jos tuo ulkomaalainen aikoi tulla sinne. Arvelin, että kenties hän ei huomaisi minua jos hämärässä majatalon alakerrassa kävelisin portaita pitkin alas normaalin tuntuisesti ja häipyisin niiden taakse.

"En oikein tiedä," vastasi vasaraa ja ovenkahvaa pitelevä mies epävarmana. Eihän toisten huoneiden katsominen toki kiellettyä ollut, mutta hankaluudet häntä ilmeisesti pelottivat.

Palvelustyttö ilmestyi alakerran takana olevasta ovesta ja käveli huoneen poikki. Ulkomaalainen kaivoi rahamassistaan kolikoita ja samalla minä kävelin alas portailta ja menin sisään portaiden juurella raollaan olevasta ovesta.

Vasaraa ja ovenkahvaa pitelevä mies siirsi vasaransa toiseen käteensä ja rikastui muutaman kuparikolikon verran niiden kierähtäessä hänen kämmenelleen.

"Huone 13 toisessa kerroksessa, vasemman käytävän päässä," sanoi nyt vasaraa, ovenkahvaa ja muutamaa kuparikolikkoa käsissään pitelevä mies, vilkaisten varovaisesti ympärilleen.

Vaaleatukkainen mies käveli lahjonnan uhrinsa ohitse portaille ja niitä ylös. Viimeisenkin jalan hävittyäni katonrajan taakse tulin esiin oven takaa. Kävelin noita kolmea mainittua esinettä pitelevän miehen luokse hänen pieneksi pelästyksekseen.

"Ai, tuota, päivää herra de Gebecce. Onpa hauskaa nähdä teitä jälleen," hän sanoi säikähtäneesti, vetäen nopean teennäisen hymyn kavoilleen.

"Satuttekos te kenties tietämään, että kuka mahtoi olla tuo minua äsken kysellyt henkilö?" kysyin, katsoen kysyvästi syvälle silmiin tuota miestä, joka vaivoin pystyi pitämään kantamuksensa tärisevissä käsissään.

"Tuota, en oikein, hän on kuulemma jokin ulkomaalainen, muuta en tiedä."

"Vai niin, että sellaista. No eipä sitten mitään muuta," sanoin, aikoen juuri lähteä kohti ovea, kun vielä pysähdyin ja käännyin miestä kohti.

Laitoin käteni ikään kuin rahamassille ja vedin sen pois.

"Kappas, eipä taida olla pikkurahoja mukana tällä kertaa. No, ensi kerralla sitten, eihän tuollainen rikas mies nyt pikkurahoista välitä," sanoin ironisesti hymyillen ja lähdin ulos majatalosta.

Kadun toisella puolella olevalla torilla oli alkanut jonkinlainen kyläkokous. Kävelin ratsuni luokse ja nousin satulaan. Puhuja hiljeni ja käännyttyäni lähteäkseni huomasin kaikkien kokouksessa istuvien kyläläisten katselevan minua salamyhkäisesti ja kuiskailevan toisilleen. Lähdin ratsastamaan pitkin kaarevaa pääkatua pois kylästä. Seuraavana määränpäänäni olisi jälleen linna.

Seuraava kappale
Muita kertomuksia