Syntymä

Yritin kuunnella. Vierestäni tuntui kuuluvan hiljaista hengitystä, aivan kuin joku olisi nukkunut siinä. Kurkistin peiton alta, mutta en vieläkään erottanut mitään ympäristöstäni. Ikkunaluukkujen raoista tihkui hämärästi hieman valoa, muttei kuitenkaan tarpeeksi nähdäkseni edellenkään mitään. Nousin varovaisesti ylös sängystä ja avasin ikkunaluukut.

Valo tulvahti sisään rajumyrskyn tavoin, iskien päähäni kuin ikkunankokoinen leka. Tuskaisena suljin luukut jättäen ne vain hieman raolleen, jolloin kipu lievittyi vain tappavalle tasolle. Kurkkuni oli aivan kuiva ja kääntyessäni ikkunan luota huomasin joukoittain tyhjiä pulloja levällään pöydillä. Olin alaston, päässäni jyskytti. Kömmin takaisin suuren sängyn päälle ja hiljaa kumarruin peitteen alla makaavan hahmon ylle. Täkin alta pilkottivat pitkät, tummat hiukset ja varovaisesti vedin peitettä syrjään hänen kasvoiltaan. No, pelkoni oli aiheeton; hän ei ollut mies, eikä edes ruma, ei tosiaankaan, itse asiassa hän oli uskomattoman kaunis, vaikka päätäni särkikin. Harmillista oli vain se, etten tuntenut häntä.

Mietin, että "Kukahan hän mahtaa olla?", ja sitten havahduin; "Hetkinen!", mietin edelleen, "Kuka MINÄ olen?!?!".

Pelko kiehahti ympäri alastonta ruumistani, heittäen hetkeksi päätäni vihlovat kirveet syrjään. Paniikissa nousin sängystä uudelleen ylös ja ryntäsin huoneen toisella puolella olevalle peilille. Katsoin peiliin ja näin todella riutuneen näköisen, pitkät tummat hiukset omaavan miehen, jota en olisi tunnistanut vaikka hän olisi ollut oma isäni. Vaikka siis olisinkin tiennyt miltä isäni näyttää. Musta silmä, kuolainen suu ja mutaiset kourat antoivat oman vihjeensä alkuperästäni. Ikääni en pystynyt määrittelemään, arvelin olevani kenties jotain kahden- ja kolmenkymmenen väliltä. Katselin ympäri huonetta etsien vaatteitani, pienen jakkaran päällä oli joitakin vaatekappaleita, mutta nopean tarkastelun jälkeen totesin ne naisen vaatteiksi, eli tuskin omikseni. Lattialla lojui vain pari mutaisia kenkiä, joiden jälkiä tuntui olevan joka puolella; päättelin ne omikseni. Kompuroin ympäri huonetta, katsoin jokaisen huonekalun alta, kävin jokaisen kaapin läpi, joita ei ollut tosin kovin montaa. Ei mitään, ei vaatteita, ja päähäni hyökkäsi jälleen muutama rykmetillinen nälkäisiä veitsenteriä. Sängystä kuului mutinaa ja uninen "Tuule takaisin nuukkumaan." Lipaston laatikosta löysin kierimästä sormuksen joka oli varmasti kaunis ja arvokas. Siinä lukivat selvästi kirjaimet "J.B.", mutta hätäisesti ajattelin että se voisi myös yhtä hyvin kuulua tuolle naiselle ja siten jätin sormuksen paikoilleen.

"En usko tätä," ajattelin, "olen tuntemattomassa makuuhuoneessa tuntemattoman — tosin erittäin kauniin — naisen kanssa, en muista mitään ja olen ilman vaatteita", päähäni jatkuvasti porautuvien tikarien vihjatessa että en näe unta. "Tämän pahempi ei tilanteeni voisi olla.", totesin, mikä ei kyllä sisältänyt tuota kaunokaista.

Raotin huoneen ovea varovaisesti nähdäkseni missä olin. Näytti majatalolta. Käytävällä oli joka puolella samoja mutaisia jalan- ja kädenjälkiä kuin makuuhuoneessakin. Alakerrasta alkoi kuulua huutoa ja melua. Joku ryntäsi raskain ja kiihtynein askelin portaita ylös. Suljin oven raolleen ja näin suuren, raivoisan miehen tulevan ovea kohti pitkä miekka kädessään. Suljin ja lukitsin oven hätäisesti ja yritin keksiä jonkin pakotien tilanteesta. Olin ollut väärässä; tilanteeni todella oli vieläkin pahempi kuin olin luullut.

Oven ulkopuolelta kuului jykevä: "Avatkaa ovi HETI!", jota minulla ei tullut vastasyntyneeseen mieleenikään kuvitella tottelevani. Sängystä kuului taas väsynyt: "tule sänkyyn takaii..isiinn.." Kumarruin nopeasti sängyn luokse ja sanoin selittävästi: "Sori, tuli vaikeuksia, pitää mennä, nähdään, moi.", toivoen että tämä olisi riittävän muodollinen hyvästely, ja ryntäsin ikkunalle. Samassa huoneen ovi rysähti auki ja valtaisa hahmo tunkeutui mitättömän näköisestä oviaukosta sisään.

Ikkuna oli toisessa kerroksessa ja onneksi näkyvissä ei ollut ihmisiä, mikä oli vaatetukseni kannalta hyvinkin positiivista. Hypättyäni kömpelösti ikkunalaudalta romahdin mutaiseen maahan, sotkien itseni entistäkin pahemmin. Päänsärkyni tuntui saaneen pudotessa kuollettavan iskun ja perääntyi vähitellen. Kesti aavistuksen lyhyen hetken ennen kuin ajatukseni taas selkenivät ja katselin ympärilleni. Massiivinen hahmo ilmestyi ylläni olevaan ikkunaan huutaen: "Ottakaa kiinni tuo roisto joka raiskasi tyttäreni!". Samalla ponkaisin ylös maasta ja kiiruhdin nurkan taakse.

Löysin itseni majatalon takapihalta. Pihalla oli onnekseni puhtaita pyykkejä roikkumassa naruilla, ja niiden pesijä, jälleen kerran onnekseni, oli niiden toisella puolella. Repäisin kiireessä sopivannäköiset paidan ja housut narulta ja jatkoin matkaa talojen taakse. Pysähdyin seuraavan kulman syrjään laittamaan uusia vaatteitani päälleni, kun huomasin takaa-ajajani ilmestyvän majatalon viereiselle kujalle, etsien minua katseellaan ja edelleen heristellen miekkaansa. Saatuani vaatteet hätäisesti vedettyä jotenkin päälleni lähdin taas juoksuun.

Törmäsin kaupungin muuriin ja jouduin kulkemaan sen vierustaa pitkin vähän matkaa, kunnes pääsin sukeltamaan talojen pihojen läpi sokkeloisen kylän uumeniin, pakoon vihaiselta saalistajaltani.

Päästyäni talorykelmän toiselle puolelle ja tultuani hieman varmemmaksi siitä että minua ei enää ajettu takaa, hidastin kulkuani. Tulin kapealle kujalle ja kohtasin nuorehkon pojan, joka seinän vieressä veisteli jotain puuesinettä kädessään. Aioin vain kävellä hänen ohitseen kiinnittämättä häneen huomiota, kun hän yllättäen tervehti minua heilauttaen kättänsä ja sanomalla; "Moih, olet jo näemmä selvinnyt eilisestä." Hän katseli olemustani virnistys naamallaan ja totesi: "Mahtoi olla hubaa menoa.", naureskellen hieman ja jatkaen veistelyään.

"Öhh, moi!", sanoin epävarmana, toivoen tämän olevan jokin ystäväni, "et sattumoisin tiedä minne hukkasin vaatteeni eilen illalla?"

"Joo, etkös muista, löit vetoa sen yhden hepun kanssa niistä, varmaan voit itsekin arvata lopputuloksen.", hän sanoi, edelleen erittäin huvittuneena, jatkaen virnuilevan kertovaan tyyliin: "Ainiin, jokin mies, ilmeisesti sen naisesi jokin sukulainen, etsi sinua tänään aamulla. Kapakasta hän ilmeisesti kuuli että seppä saattaisi tietää olinpaikastasi. Hän ryntäsi sepän luokse ja hetken kuluttua kohti majataloa heilutellen miekkaansa ja huudelleen raivoissaan kirouksia. Et varmaan ole nähnyt häntä, vai?", höröttäen taas tolkuttomasti, jatkaen edelleen: "Se joku vaaleatukkainen ulkomaalainenkin taitaa etsiä sinua. Taisit loukata aika pahasti hänen kunniaansa puheillasi. Vaati sinua kaksintaisteluunkin, mutta ei viitsinyt kännisen kanssa tapella. Sinun paranee vain toivoa että hänen käyntinsä täällä on todella lyhyt.."

Jätin huomiotta kaikki lukuisat takaa-ajajani ja mietin hetken; "Asunko minä sepän luona? Olenko kenties hänen poikansa, tai ehkä jokin oppipoika." Mutta tarvitsin lisää tietoa. Selvästikään muistini ei aikonut palautua, joten minun oli yritettävä urkkia itsestäni tietoja muilta.

Kului pari sanatonta hetkeä ja pojan ilme vakavoitui kun hän näytti muistavan jotain tärkeämpää: "Ne tappoivat sen sinun kaverisi, vai kuinka?", hän kysyi.

Ihmettelin jälleen ja kysyin: "Jaa, kenet, milloin?"

"No, sen hyvän kaverisi, mikä sen nimi nyt onkaan," hän sanoi, etsien nimeä huuliltaan, kuin odottaen että olisin antanut sen hänelle ja jatkoi: "No ne kuitenkin tappoivat sen, kun se oli esiintymässä bardina. Se joku iso mies ilmeisesti tappoi sen yöllä ja se haudattiin aika hämärissä olosuhteissa."

Pojan ilme synkkeni yhä enemmän ja jonkinlainen pelon väristys kävi hänen lävitseen. "Aamulla yksi kylän tytöistä löydettiin metsästä tapettuna, kaulaan oli purtu ja verta oli imetty, niinkuin vampyyrit imevät. Lisäksi joku oli sanonut nähneensä sen kaverisi nousseen haudasta vampyyrinä ja kulkeneen kohti kylää."

"Tämäpä mielenkiintoista," ajattelin, "tuntemattoman ystäväni on tappanut vampyyri." Mutta tiesin että tämäkään uusi tieto ei lainkaan ainakaan auttaisi minua. Ensimmäiseksi minun olisi otettava selvää itsestäni, ja mahdollisimman nopeasti. Sen voisin tehdä kodissani, tai missä sitten asuinkin, jos missään. Yritin keksiä jonkin tavan jolla saisin pojan kertomaan haluamani.

"Jaa, et voisi vaikka auttaa sillä lailla, että menisit edeltä käsin minun kämpilleni ja kertoisit että onko se mies siellä etsimässä minua?" kysyin.

"Joo, en oikein, eivät ne vahdit minua sinne linnaan päästäisi," poika sanoi, "muuten kyllä auttaisin jos voisin."

Nyt vasta huomasin jonkin matkaa kaupungin ulkopuolella, korkealla mäellä nousevan massiivisen linnan. "Tämäpä vasta yllätys, asun siis linnassa, hyvä edes niin. Olen varmaan yksi linnan palvelijoista," ajattelin ja kommentoin sitten hänen antamaansa tietoa, "Tjaah, voipi olla. Hmm, pitää kuitenkin täältä kylästä päästä pois jollain tapaa siten, että kukaan ei näe minua; et tietäisi mitään sopivaa rakoa muurissa?"

Poika katsoi ylöspäin mietteliään näköisenä ja kertoi; "Joo, tuolla kirkon toisella puolella olevassa metsikössä on pari sopivaa puuta josta pääsee ylitse hyvin."

Arvelin etten enää pystyisi millään järjellisellä keinolla saamaan lisää itsestäni tältä pojalta, joten päätin hyvästellä tämän sanoen: Joo, kiitti sinulle nyt vain, minun pitänee nyt kait mennä linnalle tarkastelemaan tilannetta," ja lähdin kiertämään kylän laitaa pitkin kohti ulospääsytietä. Pääsin kylästä ulos pojan kertomasta metsäisestä muurin kohdasta ja jatkoin matkaani kohti linnaa, jossa odotti minua tuntematon elämäni.

Seuraava kappale
Muita kertomuksia