Keskiyö

Päätin vilkaista paronin tytärtä.

Kävelin mahdollisimman normaalin näköisenä tornin juurella olevalle ovelle ja koitin sitä. Se oli auki. En nähnyt ympärilläni kenenkään tarkkailevan puuhiani, joten astuin sisään ovesta ja suljin sen perässäni.

Olin tornin pohjakerroksessa. Keskellä olevalla pienellä pyöreällä pöydällä paloi pitkä kynttilä hiljaisesti, valaisten hämärästi kiviset seinät. Palavan kynttilän vierellä oli muutama lyhyempää käyttämätöntä, joten otin yhden niistä ja sytytin sen palavasta kynttilästä. Oven viereisellä seinustalla oli lukuisia hilpareita, massiiviset terät kiveen nojaten. Toisella puolen oviaukkoa kohosivat loivat kiviportaat ylöspäin. Lähdin kiipeämään.

Kävelin kolme kerrosta ylöspäin. Kahdessa välikerroksessa olleiden ovien takaa löysin pikaisten kurkistusten jälkeen asevarastoja. Kolmannessa kerroksessa vastaani tuli ovi. Päättelin tytön olevan suljettuna sen taakse. Kokeilin ovea, se oli lukossa.

Totesin, etten pääsisi tämän lähemmäksi neiti Helboisia ilman avainta. Tämä seikka oli sangen harmillinen, mutta ottaen huomioon haluni puhua edes jonkun turvallisen ihmisen kanssa päätin yrittää edes puhua hänelle. Toisaalta, hän saattaisi olla minulle vihainen tapahtuneen johdosta.

"Neiti Helbois!" kuiskasin.

Itse asiassa kuiskaukseni toivottu kuulija olisi kuullut sen vain jos ovi olisi ollut paperia, jota se itse asiassa ei selvästikään tuntunut olevan. Itse asiassa tässä linnassa tuskin oli tätä paksumpaa ovea. Hänen nimensähän kirjeen mukaan oli Catherine. Kaunis nimi.

"Kuuletko minua, Catherine?" kysyin, tällä kertaa jo kovemmalla äänellä. Kun sekään ei pienen hetken odotuksen jälkeen tuntunut tuottavan tulosta, yritin saada asiani kuuluviin huutamalla, "Oletko siellä, kuuletko minua?"

Luultavasti kukaan ei kuullut huutojani tornin ulkopuolelle, itsekin kuulin pihalta kaikuvat äänet vain hyvin heikosti. Todettuani taas pienen tovin jälkeen tämän huutelun tuloksettomuuden, en voinut enää tehdä muuta kuin lähteä. Minun olisi saatava tuon huoneen avain jostain. Lähdin astelemaan portaita pitkin alaspäin.

Olin puolessa välissä portaita alaspäin, kun kuulin tornin oven avautuvan alhaalla. Kiirehdin toiseksi alimmassa kerroksessa olleeseen varastotilaan ja jäin tarkkailemaan ohikulkijoita ovenraosta. Hetken kuluttua palvelija ohittikin oven, paroni Helboise perässään. Kun he olivat kulkeneet riittävän pitkän matkaa ohitseni, hiivin hiljaa portaista alas pohjakerrokseen ja livahdin tornin ovesta ulos.

Oven ulkopuolella huomasin, että olin tehnyt pahan virheen, jota tiesin myöhemmin katuvani; oven vieressä oli kaksi Paronin palvelijaa odottamassa häntä ja he olivat suuresti hämmästyneitä minun ilmestyessäni ovesta. He vain tuijottivat minua ihmeissään ja kävelin tyynen näköisenä kohti omaa asuinrakennustani kiroillen tyhmyydelleni.

Gustav Stuurfoot tuli minua vastaan ja hoputti: "Meidän pitää lähteä viiden minuutin kuluttua, pidä kiirettä. Fuchs tuntuu olevan tosi ärheänä, en haluaisi viivyttää häntä," ja jatkoi kulkuaan kohti talleja.

Huoneessani palveluspoika auttoi minua nopeasti keräämään varusteeni ja pukemaan päälleni ketjuhaarniskan. Otin aseeni ja lähdin kiireisesti pääpihalle.

Fuchs oli juuri astumassa mustiin vankkureihinsa. Hänen mukanaan tuli kaksi muuta henkilöä, ilmeisesti hänen palvelijoitansa. Molemmat heistä olivat mustiin pukeutuneita. Toinen, pitkä ja laiha otus, kantoi pitkää puuseivästä, ja toinen, lyhyt ja paksu, kantoi valtavaa puunuijaa käsissään. Itse asiassa nämä seuralaiset olisivat saattaneet olla hupaisan näköisiä jos tilanne ei olisi ollut näin vakava; he näyttivät kuin vampyyrielefantteja metsästämään läteviltä harakoilta.

Fuchs oli pukeutunut myös mustiin, mikä ilmeisesti liittyi hyvin kiinteästi hänen persoonallisuuteensa. Päässään hänellä oli suurikokoinen silinterihattu ja kädessään vahva metallikahvainen kävelykeppi, jota varmasti joskus oli käytetty muuhunkin kuin kävelemiseen. Hän asettui hiljaa istumaan vaunuihinsa, jähmettyneenä kuin kivinen demonipatsas synkän kirkon seinustalla, tuijottaen kuollein silmin eteenpäin tyhjyyteen. Tämä yöllinen pimeys, kuunvalo, sekä linnan pihan kolkot kaiut loivat hänen ympärilleen paholaismaisen tunnelman, jota kenellä tahansa olisi syytäkin pelätä.

Nousin minua odottavan ratsun selkään ja sitä pidellyt tallipoika juoksi jäykästi linnan pihan pimentoihin. Pihalla oli nyt lähtövalmiina minun ja Gustav Stuurfootin lisäksi kymmekunta miestä, sekä nuo tummat kuoleman vaunut. Kaikilla ratsumiehillä oli kädessään massiivinen soihtu, jotka yhdessä satunnaisten ratsujen kavionliikkeiden ja pärskähdysten säestämänä loihtivat kolkon varjojen tanssin pihan synkeille kiviseinille. Gustav rikkoi odotuksen käskyllään avata portit. Hetken kalinan jälkeen synkkä retkue lähti kohti kaupunkia.

Saavuttuamme kaupunkiin ja kuljettuamme sen läpi, saavuimme kirkon edessä olevalle aukiolle. Kymmenittäin kaupungin miehia ja naisia oli kerääntynyt soihtuineen kirkon portaiden juurelle ja nyt he äänettöminä katselivat saapumistamme. Ohittaessamme kirkon edustan ja jatkaessamme kulkuamme sai kaupunkilaisten väkijoukko rohkeutta ja heidän joukostaan alkoi kuulua raivoisia huutoja, kunnes koko joukko vyöryi peräämme uskonnollisen kiihkon vallassa.

Kuljimme kirkon toisella puolella olevalle hautausmaalle. Kirkkoa lähempänä oli kyläläisten synkkiä hautakiviä ja kauempana, lähempänä kaupungin muuria, kahden metsikön välissä, oli pienempi hautausmaa. Erikokoisia puisia ristejä nousi savisesta kosteasta maasta; tänne oli haudattu kaupungissa kuolleita kulkureita, kerjäläisiä ja rikollisia.

Gustav ohjasi sotilaat metsän laitaan, jonne muut jättivät ratsunsa, paitsi minä, joka vein sen nopeasti majatalon eteen ja palasin sitten muiden hitaasti etenevään joukkoon. Halusin hevoseni olevan paikassa johon voisin juosta talojen välistä jalan mahdollisessa hätätilanteessa. Fuchsin vankkurit pysähtyivät hautausmaan reunalle ja kolme irvokasta hahmoa laskeutui alas. Miehet piirittivät hautausmaan nurkassa olevan tuoreen haudan ympyränmuotoisen renkaan sisälle. Myös kyläläiset keräytyivät ympärillemme, edelleen puhellen ja huudellen kiihkomielisesti. Kaksi vahvaa kyläläistä, ilmeisesti jotain tallirenkejä, tulivat esiin renkaan sisäpuolelle lapioiden kanssa. Hiljaisuus laskeutui hautausmaalle.

Nyt vasta sain koottua langat ja ymmärsin tämän päivän aikana tapahtuneet asiat. He eivät olleetkaan tappaneet ystävääni, vaan vain haudanneet hänet elävältä. Koko juttu oli järjestetty. Tällä tavalla saataisiin ihmiset todella uskomaan, että pimeyden voimat olisivat vaikuttaneet kylässä. Onneton ystäväni tapettaisiin kuolleista ylös heränneenä vampyyrinä, jonka jälkeen he seuraavaksi teloittaisivat minut sen apurina. Enkä voinut tehdä mitään tilanteelle, en voinut pelastaa tuntematonta ystävääni.

"Paholainen elää tässä haudassa!", huusi Fuchs, kohottaen kätensä ja massiivisen keppinsä kohti tummaa yötaivasta, hänen kumaran hahmonsa kasvaen yli ympärillä seivovien miesten kypärien. Kyläläisten kiihkoisa rukouksensorina kasvoi jälleen myrskyisästi pauhaavaksi vihan mereksi. "Perkele on siittänyt maailmaan uuden palvelijan, joka meidän tulee armotta tuhota ja lähettää takaisin ikuiseen kadotukseen, johon se kuuluu. Taivaan merkit sanovat, että tämä pahuus, joka tässä maakunnassa on syntynyt, tulee polttamaan kylät, saastuttamaan ihmiset ruttoon ja varastavan kuolleiden vanhempien lapset uhratakseen ne Molokille, epäjumalalle. Meidän on kytkettävä tuo pahuus iänkaikkisesti ja palautettava Herran meille antama valo maahamme. Kaivakaa, te oikean Jumalan lapset, paholaisen epäsikiön hauta auki ja tuhotkaa sen irvokas elämä lyömällä Hadeksen puinen tappi sen mädäntyneen sydämen läpi."

Kaksi kaivajaa ryhtyi töihin.

Olin hautaa ympäröivän sotilaiden renkaan reunalla, kun joku tarttui olkapäähäni. Katsoin taakseni, siellä oli aiemmin päivällä majatalossa näkemäni vaaleatukkainen ulkomaalainen.

"Tulkaa metsään," hän sanoi minulle.

Kuljin hänen perässään väkijoukon läpi sen reunalle ja kysyin häneltä: "Mitä haluatte?"

"Vaadin teidän sovittavan sen, että loukkasitte minun kunniaani eilen illalla," ulkomaalainen sanoi selkeästi, jollain kielellä joka ei ollut paikallista, mutta jota tunnuin ymmärtävän vaivattomasti.

Huomasin osaavani muotoilla sanomani puheeksi samalla kielellä: "Minulla ei ole mitään teitä vastaan, olen pahoillani jos olen loukannut teitä jotenkin, en kuitenkaan muista siitä mitään. Toivottavasti anteeksipyyntöni riittää."

"Se ei riitä. Vaadin teitä kaksintaisteluun," muukalainen vastasi, jälleen hyvin päättäväisesti, ja jatkoi, "Tulkaa metsään kanssani niin selvitämme tämän asian."

Minulla ei ollut mitään halua lähteä taisteluun, jonka myös ilmaisin, "Minulle ei sovi nyt, jos haluatte taistella, esittäkää haasteenne julkisesti joskus toiste. Täällä te ette voi minulle mitään."

"Minä odotan teitä," hän sanoi ja kääntyi kohti metsää.

Katsoin vaaleatukkaisen ulkomaalaisen perään miettien ratkaisua. Minulla ei ollut mitään halua taistella hengestäni jonkin asian takia jota en edes muistanut. Mutta tämän asian selvittäisin joskus myöhemmin, nyt oli tärkeämpääkin tekemistä; väkijoukon keskeltä kuului ahkeria kaivamisen ääniä ja kohta he jo tavoittaisivat arkun.

Lapio kolahti johonkin puiseen. Jännitys kohosi arkun ympärille kerääntyneessä ihmisjoukossa ja kaivajat jatkoivat hiekan lapioimista arkun päältä. Vähitellen arkun kansi paljastui hiekan alta kokonaan ja kaivajat vaihtoivat työkalunsa lapioista hakkuihin, joilla he vipusivat kantta auki sen saumoista. Kannella oli hieman verta ja huomasin höyhenten lisäksi myös verisen kanan raadon hiekassa arkun nurkassa. Arvasin että kanan verta oli käytetty ystäväni "naamioimiseksi" vampyyriksi. Työnnyin hätääntyneenä aukon reunalla seisovaa Fuchsia kohti. Tiesin että minun olisi nopeasti tehtävä jotain, aivan mitä tahansa, jotta saisin Marcuksen pelastettua. En vain osannut odottaa itseni olevan vaarassa.

"Katsokaa," sanoin Fuchsille osoittaen kanan jäänteitä, "joku yrittää lavastaa hänet vampyyriksi."

Fuchs kääntyi katsomaan minuun päin ja tarkasteli minua lyhye hetken. Sitten hän huusi: "Sotilaat, ottakaa tämä mies kiinni!" osoittaen samalla minua.

Hiljenin pelästyneenä ja katselin vaienneena ympärilleni. Näin kolmen toisella puolellani olevan sotilaan kääntyvän ihmetellen, mutta kuitenkin valitettavan tottelevaisena minua kohti. Tajusin tehneeni sen lopullisen virheeni ja minun oli nyt poistuttava. Työnsin kaikilla voimillani itseni väkijoukon läpi, eivätkä vartijat pystyneet sekasorrossa enää samaan. Juoksin lähellä olleeseen metsikköön ja sen läpi pienelle peltotilkulle. Sotilaat olivat ilmeisesti heti hukanneet minut sillä metsästä ei kuulunut muiden ihmisten juoksua. Suunnistin majatalon suuntaan, johon olin hevoseni jättänyt.

Pellolla kuitenkin seisoi jokin ihminen ja hän käveli nopeasti minua kohti. Se oli vaaleatukkainen ulkomaalainen.

"Nyt taistelemme!" ulkomaalainen huusi vetäen miekkansa suojuksesta vihaisella eleellä.

En ollutkaan aiemmin huomannut kuinka suurikokoinen hän oli, mutta onnekseni hänellä oli raskaat varustukset päällä, eikä hän muutenkaan näyttänyt kovinkaan nopealta, joten arvoin, että nopeampana ehkä saisin väistettyä häntä melko helposti. Juosten täysillä kiersin hänet vähän matkan päästä valmistautuen kuitenkun taistelemaan, mikäli hän olisi odottamaani nopeampi liikkumaan. Juoksin läpi samaisen talorykelmän, jossa olin eksyttänyt myös paroni Helboisen ja toivoin sen viivyttävän häntä sen verran, että pääsisin ratsullani poistumaan. Onnistuin pääsemään liikkeelle juuri, kun ulkomaalainen rynnisti talojen välistä esiin. Ratsastin mutkitellen ympäri kaupunkia ja ulos luoteisnurkassa olevasta portista josta arvelin helpoiten pääseväni.

Vasta metsätiellä pysähdyin miettimään tilannettani. Kaikki omaisuuteni oli mukanani, siis kaikki se omaisuus jonka olemassaolosta tiesin, joten minulla ei ollut mitään pakkoa enää palata linnaan. Minulla oli ongelma; minun oli tehtävä päätös. Päätös siitä että ottaisinko paroni Helboisen tyttären mukaani. Hän oli ainoa jonka oletin olevan ainakin jonkin verran puolellani. Ensiksikin, minulla ei ollut mitään aavistusta ulkomaailmasta, joten tarvitsin jonkin henkilön joka tietäisi siitä edes jotain. Stuurfoot olisi tietysti ollut toinen vaihtoehto, mutta en tiennyt että olisiko hän lojaalimpi Fuchsille vai minulle, ja että olisiko hän valmis uhraamaan kaiken minun vuokseni. Toiseksi, minulla ei ollut koko maailmassa yhtään ystävää, no, Sturmstoffelin lisäksi siis, ja kuten olin jo aiemmin todennut itsekseni, olin hyvin kiintynyt tähän tyttöön. Minulla tuntui olevan jonkinlainen epätoivoisen sydämeni ohjaama velvollisuus häntä kohtaan. Kolmanneksi, paroni Helbois todennäköisesti tuskin toivoisi, että Fuchs löytäisi hänen tyttärensä minun seurastani; siitä saattoi olla seurauksena sama tuomio meille molemmille. Moraaliselta kannalta tämä kolmas peruste oli hieman arveluttava, mutta en uskonut olevan myöskään kovin mukavaa jättää tyttö oman onnensa nojaan kärsimään isästään minun takiani. Sitäpaitsi olisi suorastaan oikeudenmukaista kiusata Paronia vielä hieman lisää. Päätin siis hakea paronin tyttären. Tiesin, että tulisin myhemmin syvästi katumaan tätä ratkaisua, mutta se olisi sen ajan murhe. Ratsastin siis kohti linnaa.

Saavuin linnan pihalle ja ratsastin suoraan palvelijoitten rakennuksen luo. Linnan pihan yli ratsastaessani sain tietää sen virheen, jonka olin tehnyt neiti Helboisen tornissa vieraillessani, seuraukset. Oven edessä oli vartija. Laskeuduin alas ratsailta ja köytin hevoseni.

Palvelijoiden rakennuksesta etsin käsiini lukkosepän ja menin hänen puheilleen. Hän oli nukkumassa ja oli hyvin närkästynyt tälläisestä yöllisestä herätyksestä. Hän ei kovin helpolla halunnut luopua vankitornin ylimmän kerroksen avaimesta, mutta muutaman kallisarvoisen hopearahan ja lupauksen tuoda avain takaisin jälkeen sain tuon kulkumahdollisuuden haltuuni. Lähdin ulos rakennuksesta.

Kävelin tuon tornin luo, jossa neiti Helbois oli. Käännyin kohti ovea, jonka edessä seisova vartija tarkkaili minua valppaasti.

"Pois tieltä," sanoin. Vartija oli aseistautunut kevyeen hilpariin, jota hän piti pystyssä ja nyt vähitellen laski viistoasentoon lähestyessäni.

"Vain paroni itse saa astua tähän rakennukseen," vartija ilmoitti.

"Sinulla on kaksi vaihtoehtoa," sanoin seisten suorassa hänen edessään, "joko päästät minut sisään tai saat helvetissä huomata olleesi väärän miehen palveluksessa." Katsoin vartijaa kylmän rauhallisesti silmiin, seisten vakaasti jaloillani, kädet vyölläni.

"Ja sinä saatat huomata vastustaneesi väärää henkilöä," vartija sanoi, laskien hilparinsa kasvojeni eteen ja asettautuen taisteluasentoon. Tiesin nyt hänen tehneen virheen. Vartijan ase ja haarniska olivat liian raskaita jotta hän pääsisi yllättämään minut ja pääsisin itse hänen puolustuksensa sisälle lyhyemmän aseeni ansiosta.

"Minulla ei ole teitä vastaan mitään, enkä haluaisi joutua tappamaan ketään turhaan," sanoin kohottaen käsiäni hieman. "Anna minun mennä ovesta niin järjestän asian niin, että se ei ole sinun syytäsi."

Vartija ei vastannut, hyökkäsin.

Potkaisin jalallani edessäni sojottavan hilparin sivummalle ja astuin eteenpäin sen terän kantaman sisäpuolelle, vetäen samalla miekkani tupesta. Vartija yritti iskeä minua vasempaan jalkaani hilparin toisella päällä, mutta torjuin iskun vasta esiinvedetyllä miekallani. Yritin pistää miestä olkapäähän, mutta hän torjui iskuni hilparin varrella. Painoin jalallani hänen pitkän aseensa alhaalla olleen teräpääin maahan ja liu'utin miekkaani hänen aseensa puista vartta pitkin ja iskin sillä hänen sormiinsa. Vartijan metallinen hanskas suojasi hänen kättään, mutta ote puuseipäästä kuitenkin irtosi. Käänsin lyönnin vastakkaiseen suuntaan ja usuin kovalla voimalla hänen suojaamattomaan käsivarteensa. Terävä miekkani katkaisi sen ja hänen irronnut kätensä jäi pitämään kiinni hilparin varresta sen pudotessa maahan. Vartija huusi tuskasta ja pidellen katkennutta kättään lyyhistyi maahan. Verta roiskuin kädestä vuolaasti, ja arvioin miehen kuolevan nopeasti. Tämä oli hyvin harmillinen seikka, en ollut aikonut vahingoittaa häntä ja tämä toisi minulle varmasti runsaasti harmia. Otin hänen vyöltään avainrenkaan ja avasin sillä tornin ulko-oven. Vedin kituvan ruumiin sisälle torniin ja telkesin oven sisäpuolelta.

Otin pohjakerroksen pöydältä jälleen kyttilän, kiipesin tornin ylimpään kerrokseen ja tällä kertaa avasin raskaan oven avaimellani. Kiipesin vielä vähän matkaa oven jälkeen ylemmäs ja saavuin pimeään huoneeseen. Pystyin hämärässä erottamaan pari pöytää, lipaston ja suuren sängyn. Menin sängyn luokse ja kumarruin katsomaan siinä nukkuvaa hahmoa. Tuo kaunis, tummaverinen, Catherine–nimiseksi otaksumani tyttö nukkui sikeästi. Kosketin häntä herättääkseni hänet.

Hän hieman pelästyi herätessään, mutta selvitin tilanteen kuiskaamalla:"Catherine," ja suutelemalla häntä kevyesti huulille. Hän kietoi kädet hartioilleni ja vastasi tervehdykseen melko syvällisesti. Suoristauduin ja aloin selittämään tilannetta.

"Fuchs ja ehkä joku muu lavastivat minut syylliseksi johonkin ihmeelliseen juttuun. Minun on pakko lähteä täältä. Tulin vain kysymään, että haluaisitko tulla mukaani?"

Catherine aikoi vastata jotain, mutta jatkoin: "Ei sinun ole pakko tulla, mutta minulla ei ole koko maailmassa ketään muutakaan enää. En vain saattaisi kuvitella jättäväni sinua tänne yksin isäsi vangiksi ja naitettavaksi jollekin pellelle."

"Kyllä minä tulen, kunhan vain saan olla kanssasi. Kerään vain tavarani," hän vastasi katsoen minua silmiini ja hymyillen. Luulen, että rakastuin häneen tuona hetkenä.

"Tuoootaa.. Paljonko sinulla on niitä tavaroita?" kysyin, mieleeni tullessa ajatus hänen käsimatkatavaransa koosta. En edes halunnut kuulla vastausta. "Kaksi keskikokoista laukkua, ei muuta," sanoin varmuuden vuoksi. "Meillä on kiire - tapoin vahingossa tornin vartijan. Voi olla, että joku kuuli hänen kuutonsa. Sinulla on viisi minuuttia aikaa. Menen hakemaan oman hevoseni ja satuloimaan sinulle yhden ja odotan."

Olin sisänsä hämmästynyt siitä, kuinka helposti tämä tapahtui. Ainakaan hän ei ollut vihainen minulle, kuten olin pelännyt. Juoksin tornista alas ja ulos, palvelijoiden rakennuksen luokse. Linnan pääpihalla pari vartijaa kierteli etsivästi ympäriinsä, mutta ei tehnyt mitään havaitessaan minut. Palautin avaimen nopeasti kiitolliselle omistajalleen ja juoksin täyttä vauhtia takaisin pihalle. Talutin oman hevoseni tornin eteen ja menin talliin hakemaan Catherinen hevosta. Vampyyrintappajien paluuta odottava tallipoika auttoi minua löytämään hevosen nopeasti ja satuloimaan sen. Talutin tämän toisenkin hevosen tornin juurelle ja juoksin sisään. Catherine oli tietysti myöhässä ja kantamassa vaateröykkiötä isoon matkalaukkuunsa. Otin ne hänen kädestään ja valikoin hänelle nopeasti sopivat tavarat. En voinut repiä häntä mukaan ilman yhtikäs mitään, joten minun piti joustaa parissa iltapuvussa, jotka kyllä minuakin varmaan tulevaisuudessa ilahduttaisivat - elleivät ne sitten tappaisi minua viivästyksen vuoksi. Juoksin kahden laukun kanssa portaita alas ja Catherine tuli alas käsilaukun ja korukirstun kanssa. Yläoven jätimme auki - suljettukaan sitä emme olisi saaneet, vaikka kiireessä olisimme muistaneetkin sen tehdä, mutta alaoven muistin sentään sulkea. Ruumiin liian aikainen löytyminen olisi ollut suureksi haitaksi.

Sidoin laukut satulani etuosaan ratsuni kyljille nopeasti ja toivoin, että ne eivät putoaisi. Catherine laittoi kantamuksensa isoon satulasta roikkuvaan säkkiin ja nousi tottuneen, mutta kuitenkin hienostuneen tuntuisesti satulaansa. Ratsastimme portille ja portinvartijat onneksemme olivat autuaan tietämättömiä kaikesta ja päästivät meidät läpi. Toivoin hartaasti, että linnan mäessä ei kukaan tulisi vastaan, mikä toteutuikin. Päästyämme alas poikkesimme tieltä mahdollisimman nopeasti kohti jokea.

Pääsimme joenuomaan, jossa olisi helppo ratsastaa jopa yöllä. Hiekkaiseen maahan tietysti jäisi selvät jäljet, mutta arvelin meidän voivan poiketa joelta sopivan matkan kuluttua, kukaan tuskin vielä yöllä lähtisi meitä etsimään.

Katsoin taakseni; linna häämötti yhä massiivisena korkean mäen päällä pelottavan tummana. Alas jokea oli tuo kylä, josta kuului vaimeita ääniä yön samettisessä hiljaisuudessa. Kylän keskeltä oli suuri tuli, savu kohosi patsaana ylöspäin tyynessä, viileässä yössä. Pysäytin hevoseni, käännyin ja katsoin kylään päin miettien. "Siellä varmaan poltetaan sitä onnetonta ystävääni, Marcusta, kukalie", ajattelin.

"Minun on käytävä tarkistamassa asia", päätin ajatuksissani, vaikka tiesin sen olevan turhaa. "Minun täytyy vielä käydä kylässä", sanoin Catherinelle, "Minulla on siellä vielä yksi asia selvittämättä. Sinä voit jäädä kylän ulkopuolelle odottamaan, tämä ei kestä kauan."

Hän suhtautui tähän hieman rauhattomasti, mutta myöntyi sitten. Hänen mielestään oli ehkä jännittävää karata kotoa spontaanisti komean (jollaiseksi luonnollisesti arvioin itseni) muukalaisen mukaan, mutta kiinnijäämisen pelko kalvoi hänen mieltään. Käänsimme hevosemme takaisin kohti kylää ja ratsastimme sen muurin yli levittäytyneeseen metsikköön, jonne jätin neiti Helboisen ja ratsut odottamaan muurin viereen.

Kiipesin muurin päälle tarkastelemaan tilannetta. Olin kirkon takana, mistä minulla oli hyvä katselukulma hautausmaalle, jossa kierteli viisimiehinen partio soihtujen kanssa. Syrjäisimmässä hautausmaan nurkassa oli edelleen kaksi avointa hautaa. Tarkastelin jonkin aikaa etsintäpartion puuhia, kun äkkiä kuulin neiti Helboisen kirkaisevan lyhyesti. Ilmeisesti myös nyt jo kirkon takana oleva etsintäpartio kuuli huudon. Pudottauduin muurilta alas ja ryntäsin tytön luokse.

"Tuolla metsässä liikkui jotain," Catherine sanoi täristen, tarrautuen vartalooni peloissaan kiinni, osoittaen ammottavaan pimeyteen, "Se oli ihmistä isompi ja näytti joltain peikolta."

Katselin hieman aikaa metsään, mutta en nähnyt mitään. Kuulin kuitenkin äkkiä jotain ryskettä metsästä, jonka jälkeen kuului jotain ihmeellisen tuntuista puheen tapaista, mutta joka ei tosiaankaan kuullostanut inhimmilliseltä. Päätin ottaa selvää asiasta. Käskin tytön ratsastaa kaupungin muuria pitkin sen nurkaan taakse ja itse kiersin pienehkön metsän toiselle puolelle, mutta en nähnyt siellä mitään. Ehkä metsässä oli jotain metsärosvoja tai vampyyrinmetsästäjiä. Joka tapauksessa minun oli pakko seurata neiti Helboisea kaupungin muurin nurkkauksen taakse, koska etsintäpartion miehet olivat jo pääsemässä muurin yli tutkimaan kirkaisun aiheuttajaa.

Ratsastimme sille muurin kohdalle joka oli lähinnä tuota syrjäisempää hautausmaata. Kiipesin hevoseni selästä muurin ylitse ja hiivin varovaisesti avonaisten hautojen luokse. Tarkastelin molempia hautoja tarkasti. Toista, ensimmäiseksi auki kaivettua hautaa oli jo peitetty jonkin verran, enkä halunnut kaivaa sitä uudestaan auki. Toinen, myöhemmin kaivettu hauta, oli edelleen auki. Arkun kansi oli auki, kuten Fuchsin kaivajat sen olivat siihen ilmeisesti jättäneet. Laskeuduin alas ja yritin ottaa selvää, että kuinka pakeneminen olisi tapahtunut. Tämän arkun reunasta oli lyöty sisään muutamia ohuita lautoja ja sen sisällä oli runsaasti hiekkaa. Aukosta arkun reunassa lähti jonkinlainen hyvin kapea tunneli, joka johti kohti ensimmäistä hautaa. Tutkin tunnelia tarkemmin. Huomasin arkun vieressä lojuvan vanhan vyön ja tutkin sitä. Vyöhön oli piilotettu kaksi kultarahaa ja mielissäni sidoin vyön itseni ympärille. En voinut omia kultarahoja aivan heti, koska ne saattoivat kuulua Marcukselle. Lähdin pois hautausmaalta.

Päästyäni takaisin muurin toiselle puolelle neiti Helboise kertoi, että muurin nurkan takana oli vilahtanut pari päätä. Katsoin äkkiä sinnepäin ja siellä todella oli nytkin kaksi päätä, jotka välittömästi vilahtivat pois näkyvistä. Lähdin äkkiä ratsullani liikkeelle ja tein käännöksen nurkalla, mutta nuo kaksi hahmoa olivat jo häipyneet. Ilmeisesti ne olivat etsintäpartioon kuuluneita sotilaita, jotka menivät takaisin metsikköön kertomaan esimiehelleen - eli ilmeisesti Gustaville tai Fuchsille - näkemästään.

Lähdin Catherinen kanssa pois kaupungista. Tietämykseni maailmasta oli todella vähäistä. Olihan minulla huoneestani löytämäni kartta, mutta ei senkään kanssa pitkälle pötkittäisi. Lähistöllä oli vain yksi tuttu, jonka luokse voisin mennä, eli Sturmstoffel. Suuntasimme siis kulkumme sinne.

Yöllä Sturmstoffelin linnan löytäminen olisi ollut kuitenkin liian hankalaa, jotenka yövyimme pienen matkan päästä kaupungista olleessa ladossa. Tämä oli tietysti hyvin epämukavaa, mutta kuitenkin niin romanttista, että Catherine ei vounut olla pitämättä siitä ja nukkui autuaasti kainalossani yli yön. Päästyämme heinäkasaan nukahdin välittömästi - mikä pettymys.

Aamulla huonojen yöunien jälkeen jatkoimme taas matkaa. Ratsastimme vähäsanaisina pitkin tietä kääntyen parista risteyksestä, jotka toivoin muistavani oikein ensimmäiseltä käynniltäni. Kuljimme pienen tuntemattoman kylänkin halki, jonka hämärästi muistin edellisestä aamupäivästä. Majatalosta kuului kovaa meteliä, mutta en kiinnittänyt sellaiseen huomiota, vaan jatkoimme matkaa. Parin tunnin kuluttua saavuimme Sturmstoffelin in linnan luokse.

Ratsastimme portille ja vartija pysäytti meidät.

"Mitä asiaa?"

"Olen tullut tapaamaan Sturmstoffelia."

Portti aukenivat ja ratsastimme sisään. Jätettyämme hevoset linna talliin, meidät ohjattiin suureen päärakennukseen. Kävelimme pitkän käytävän läpi ja saavuimme Sturmstoffelin työhuoneeseen. Hän oli istumassa tuolissaan ja sisään tullessamme kohotti katseensa hämmästyneen näköisenä.

"Tuli vaikeuksia," sanoin. "Minulle ja Marcukselle järjestettiin jonkinlainen salajuoni, ilmeisesti Fuchsin suunnittelemana."

"Tuo kuulostaa pahalta, Fuchs taitaa aiheuttaa luultua enemmän hankaluuksia. Onko Marcus vielä elossa?"

"En tiedä. Hän ilmeisesti pakeni, mutten ole nähnyt häntä. Voi olla että Fuchsin etsintäpartiot ovat jo löytäneet hänet."

"Luulen, että meidän täytyy lähteä täältä vielä lähipäivinä. Mutta nyt minulla on tekemistä, keskustelemme vielä uudestaan päivällisen jälkeen. Palvelijat näyttävät teille huoneenne."

Poistuin Sturmstoffelin huoneesta ja palvelijat todella osoittivat meille molemmille huoneemme, harmikseni erilliset huoneet, mutta niin, emmehän olleet naimisissa. Meillä oli noin kaksi tuntia aikaa ennen päivällistä, joten keksimme jotain tekemistä aikamme kuluksi. Catherine meni nukkumaan, mutta minä en halunnut nukkua. Menin vastaanottosaliin istumaan ja kuuntelemaan bardin soittoa, mikä oli sinänsä huono ratkaisu, että nukahdin miltei välittömästi.

Heräsin palveluspojan anteeksipyytävään ravistukseen; "Anteeksi, mutta sir Sturmstoffel odottaa teitä," ja lähdin hieman pökertyneenä kohti hänen toimistoaan. Tämä oli kriittinen hetki; nyt minulle selviäisi tulevaisuuteni, ja ehkä menneisyytenikin

Takaisin kertomuksen sisällysluetteloon
Muita kertomuksia