Ensimmäinen ja toinen osa

KOLMAS OSA

Seuraavista opinkohdista meidän sopii keskustella oppineitten ja ymmärtäväisten kanssa tai omassa joukossamme, sillä niille eivät paavi ja hänen valtakuntansa paljon arvoa anna. Omatunto ei näet hänen joukkokunnalleen merkitse yhtään mitään, vaan ainoastaan raha, kunnia ja valta.

1. SYNTI

Tässä meidän on tunnustettava, niin kuin pyhä Paavali sanoo (Room. 5:12), että synti on peräisin yhdestä ainoasta ihmisestä, Aadamista, jonka tottelemattomuudesta johtuu, että kaikista ihmisistä on tullut syntisiä ja he ovat joutuneet kuoleman ja Perkeleen valtaan. Tätä sanotaan perisynniksi eli perussynniksi.

Tämän synnin hedelmiä ovat sitten pahat teot, joita tekemästä Kymmenen käskyä kieltää: epäusko, väärä usko, epäjumalanpalvelus, jumalanpelon puute, ylimielisyys, epätoivo, hengellinen sokeus eli sanalla sanoen se, ettei tunneta Jumalaa eikä välitetä hänestä. Sitten tulevat valehteleminen, Jumalan nimeen vannoskeleminen, rukouksen ja avuksi huutamisen laiminlyöminen, Jumalan sanan halveksiminen, tottelemattomuus vanhempia kohtaan, murha, epäsiveellisyys, varkaus ja petos.

Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella (Ps. 51:7 Room. 5:12 ss., 2 Moos. 33:20, 1. Moos. 3ss.). Sen vuoksi skolastikkojen opetus sisältää pelkkää harhaa ja osoittaa täydellistä kykenemättömyyttä tajuta tätä opinkohtaa. He näet opettavat seuraavasti:

1. Aadamin lankeemuksen jälkeen ahmien luonnolliset kyvyt ovat säilyneet ehyinä ja turmeltumattomina; ihmisellä on luonnostaan oikein toimiva järki ja hyvä tahto, niin kuin filosofit opettavat.

2. Ihmisellä on vapaa ratkaisuvalta, niin että hän voi tehdä hyvää ja olla tekemättä pahaa ja päin vastoin olla tekemättä hyvää ja tehdä pahaa.

3. Ihminen voi luonnollisilla kyvyillään täyttää ja pitää kaikki Jumalan käskyt.

4. Ihminen voi luonnollisilla kyvyillään rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.

5. Jos ihminen tekee voitavansa, Jumala antaa varmasti hänelle armonsa.

6. Kun joku tahtoo mennä ehtoolliselle, hänellä ei välttämättä tarvitse olla hyvää aikomusta tehdä hyvää, vaan riittää, kun hänellä ei ole pahaa aikomusta tehdä pahaa; niin perin hyvä on ihmisluonto ja niin voimallinen ehtoollisen sakramentti.

7. Raamattuun ei perustu opetus, että hyvään tekoon tarvitaan Pyhä Henki armolahjoineen.

Nämä ja monet tällaiset väitteet johtuvat siitä, ettei tunneta eikä tiedetä mitään synnistä eikä Kristuksesta, meidän Vapahtajastamme. Tuo on pelkkää pakanallista oppia, jota me emme voi sietää. Sillä jos tuo oppi olisi oikea, niin Kristus olisi kuollut turhaan, koska ihmisessä ei sen mukaan ole mitään vammaa eikä syntiä, jonka vuoksi Kristuksen olisi täytynyt kuolla. Tai sitten hän olisi kuollut ainoastaan ruumiin tähden, ei sielun, jos kerran sielu on terve ja ainoastaan ruumis on kuoleman oma.

2. LAKI

Tässä asiassa on käsityksemme, että Jumala on antanut lain ensiksi hillitsemään syntiä toisaalta hirvittävin rangaistuksen uhkauksin, toisaalta armon ja lahjan lupauksin ja tarjouksin. Tämä tarkoitus ei kuitenkaan ole toteutunut, mikä johtuu synnin ihmisessä vaikuttamasta pahuudesta. Toiset ovat näet sen johdosta vain tulleet pahemmiksi, nimittäin ne, jotka vihaavat lakia, koska se kieltää sen, mitä he mielellään tekevät, ja käskee tekemään sellaista, mikä on heille vastenmielistä. Siksi he toimivat entistä enemmän vastoin lain vaatimusta, mikäli rangaistukselta voivat. Näitä ovat kurittomat, häijyt ihmiset, jotka tekevät pahaa milloin ikinä siihen on tilaisuutta. Toisista tulee sokean ylimielisiä: he kuvittelevat pitävänsä lain ja kykenevänsä siihen omin voimin, niin kuin yllä on sanottu skolastisista teologeista. Näistä tulee teeskentelijöitä ja tekopyhiä.

Mutta lain tärkein tehtävä ja vaikutus on, että se paljastaa perisynnin hedelmineen ja osoittaa ihmiselle, kuinka pohjattoman syvälle hänen luontonsa on langennut ja turmeltunut, tarvitseehan hän lakia sanomaan, että hänellä ei ole Jumalaa vaan hän palvoo vieraita jumalia; sitä hän ei ennen lain tuloa ja ilman lakia olisi ikinä uskonut. Näin hän kauhistuu, nöyrtyy, menettää rohkeutensa, joutuu epätoivoon, ottaisi mielellään avun vastaan mutta on aivan neuvoton alkaa vihastua Jumalalle ja nurista. Tätä tarkoittaa Room. 4:15: "Laki saa aikaan vihaa" ja Room. 5:20: "Laki tekee synnin suuremmaksi."

3. PARANNUS

Uusi testamentti pitää voimassa tätä lain virkaa ja hoitaakin sitä. Niinpä Paavali sanoo (Room. 1:18): "Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkien ihmisten ylle" ja vielä (Room. 3:19 s.): "Koko maailman on syyllinen Jumalan edessä eikä yksikään ihminen ole vanhurskas hänen edessään." Ja Kristus sanoo (Joh. 16:8): "Pyhä Henki on syyttävä maailmaa synnistä."

Tämä on Jumalan salama, jolla hän kaataa yhteen kasaan sekä julkisyntiset että tekopyhät. Kenenkään hän ei anna olla oikeassa, heidät kaikki hän ajaa kauhuun ja umpikujaan. Tämä on vasara, josta Jeremia sanoo: (Jer. 23:29) "Minun sanani on vasara, joka kalliot musertaa." Tämä ei ole ihmistekoista katumusta (activa contritio) vaan todellista sydämen tuskaa, kuoleman kärsimistä ja kokemista (passiva contritio).

Tällaista on oikean parannuksen alku. Ihmisen täytyy kuulla tämä tuomio: Kenestäkään ei ole mihinkään, olittepa julkisyntisiä tai pyhimyksiä. Teidän jokaisen täytyy muuttua muuksi ja toimia toisin kuin nyt olette ja toimitte, keitä ja kuinka suuria, viisaita, mahtavia ja pyhiä te sitten olettekin. Tässä ei kukaan ole hurskas.

Tätä lain virkaa hoidettuaan Uusi testamentti heti julistaa evankeliumin lohdullisen armonlupauksen, joka on uskossa otettava vastaan. Niinpä Kristus sanoo (Mark. 1:15): "Kääntykää ja uskokaa evankeliumi", se merkitsee: Muuttukaa, toimikaa toisin ja uskokaa minun lupaukseni. Myös Johannesta, joka tuli ennen Kristusta, sanotaan kääntymyksen saarnaajaksi, mutta syntien anteeksiantamusta varten. Se merkitsee: hänen oli määrä nuhdella kaikkia ja tehdä heitä syntisiä, jotta he tietäisivät mitä olivat Jumalan edessä, jotta he tajuaisivat olevansa kadotettuja ihmisiä ja jotta heistä sitten tulisi (Luuk. 1:17) "Herralle valmistettuja" eli valmiita saamaan armon, odottamaan häneltä syntien anteeksiantamusta ja ottamaan sen vastaan. Samoin sanoo Kristus itse (Luuk. 24:27): "Minun nimessäni on saarnattava koko maailmassa kääntymystä ja syntien anteeksiantamusta."

Mutta missä laki hoitaa edellä kuvattua virkaansa yksinään, niin että evankeliumi ei tule sen lisäksi, siinä on läsnä kuolema ja helvetti, ja ihminen joutuu epätoivoon niin kuin Saul ja Juudas. Pyhä Paavalikin sanoo, että laki surmaa synnin avulla. (Room. 7:10) Evankeliumi taas antaa lohtua ja anteeksiantoa, ei vain yhdellä tavalla, vaan sanan ja sakramenttien kautta ja niin edelleen, kuten kohta saamme kuulla. Täytyyhän synnin hirvittävän vankeuden vastapainona Jumalan tykönä olla "runsas lunastus", kuten psalmi 129 (Ps. 130:8) sanoo.

Mutta nyt meidän on esitettävä oikean parannuksen vastakohdaksi sofistien 18 väärä parannus, jotta kumpikin sitä paremmin käsitettäisiin.

PAAVILAISTEN VÄÄRÄ PARANNUS

Mahdotonta heidän on ollut opettaa oikein parannuksesta, koska he eivät ole tunteneet varsinasta syntiä. Heillähän ei ole, kuten yllä sanottiin, oikeaa käsitystä perisynnistä, vaan he väittävät, että ihmisen luonnolliset kyvyt ovat säilyneet eheinä ja turmeltumattomina. Järki kykenee opettamaan oikein ja tahto kykenee toimimaan sen mukaisesti oikein, niin että Jumala antaa varmasti armonsa, kun ihminen omasta vapaasta tahdostaan tekee voitavansa.

Tästä johtui väistämättä, että parannusta tehtiin ainoastaan tekosynneistä, kuten sellaisista pahoista ajatuksista, joihin oli suostuttu, pahoista sanoista ja teoista, joita vapaa tahto olisi voinut välttää. Paha mielenliike, himo ja viettymys eivät muka olleet syntiä.

Tämän parannuksen he jakoivat kolmeen osaan: katumus, rippi ja hyvitys. Siihen liitettiin lohdutus ja lupaus: jos ihminen oikealla tavalla katuu, ripittäytyy ja hyvittää syntinsä, hän on sillä Jumalan edessä ansainnut anteeksiantamuksen ja maksanut syntivelkansa. Näin he ohjasivat ihmisiä luottamaan parannusta tehdessään omiin tekoihinsa. Siitä on peräisin yleisen ripin yhteydessä saarnatuolista kansalle lausuttu sana: "Herra Jumala, anna minulle elinaikaa, kunnes ehdin tehdä parannuksen synnistäni ja parantaa elämäni."

Tässä ei ensinkään mainittu Kristusta eikä uskoa, vaan toivottiin, että synti voitaisiin omin teoin voittaa ja pyyhkiä pois Jumalan näkyvistä. Siinä tarkoituksessa meistäkin tuli pappeja ja munkkeja, että itse torjuisimme synnin.

Katumusta toteutettiin seuraavaan tapaan. Koska kukaan ei saanut mieleensä kaikkia syntejään, ei ainakaan koko vuoden aikana tehtyjä, löydettiin porsaanreikä: jos piiloon jäänyt synti sittemmin muistuisi mieleen, pitäisi sitäkin katua, se ripissä tunnustaa jne. Siihen asti saataisiin olla Jumalan armohuomassa.

Koska kukaan ei tiennyt, kuinka suuri katumus riittäisi Jumalan edessä, he lohduttivat ihmisiä vielä tähän tapaan. Ken ei pystynyt kokemaan todellista katumusta, contritio, hänellä tuli olla ainakin attritio, jota sanoisin katumuksen puolikkaaksi tai iduksi. Itse he eivät ole ymmärtäneet eivätkä vieläkään ymmärrä noiden sanojen merkitystä yhtään sen enempää kuin minäkään. Ripittäytyessä semmoinen attritio kävi sitten contritiosta.

Jos joku sanoi, ettei kyennyt katumaan tai suremaan syntiään, kuten esimerkiksi luvatonta rakkautta tai kostonhimoa, he kysyivät, eikä hän edes toivonut tai halunnut katumusta. Jos ripittäytyvä antoi myöntävän vastauksen - ja kukapa vastaisi kieltävästi paitsi itse Perkele - he sallivat sen käydä katumuksesta ja antoivat tämän hyvän teon perusteella ihmiselle hänen syntinsä anteeksi. Tässä vedottiin mm. pyhän Bernhardin esimerkkiin. 19

Huomaamme tästä, kuinka sokea järki hapuilee, kun Jumalasta on kysymys, kuinka se oman pimeän mielensä mukaan etsii lohdutusta omista teoistaan osaamatta ottaa lukuun Kristusta tai uskoa. Kun tuota kaikkea katselee päivänvalossa, sellainen katumus on vain omin voimin sommiteltu ja sepitetty ajatus - vailla uskoa, vailla Kristuksen tuntemusta. Sellaista kuviteltua katumusta tunteva syntisparka pikemminkin nauroi kuin itki, milloin ajatteli himoaan tai kostoaan. Poikkeuksia olivat ne, joihin laki oli todella osunut tai joita Perkele oli piinannut murheellisella hengellä pääsemättä kuitenkaan päämääräänsä. Muutoin moinen katumus on varmasti ollut pelkkää teeskentelyä eikä ole surmannut synnin himoa. Ihmisten näet on pakko katua, mutta he olisivat mieluummin tehneet lisää syntiä, jos olisivat saaneet siihen luvan.

Rippi toimitettiin seuraavaan tapaan. Jokaisen oli kerrottava kaikki syntinsä, mikä ei edes ole mahdollista. Se oli kovaa kidutusta. Unohtuneet synnit annettiin anteeksi sillä ehdolla, että ne olisi vielä ripissä tunnustettava, jos ne palautuisivat mieleen. Niinpä ihminen ei voinut koskaan tietää, oliko hän jo kyllin puhtaaksi ripittäytynyt vai tulisiko ripittäytymisestä ikinä loppua. Joka tapauksessa hänet ohjattiin turvautumaan omiin tekoihinsa ja sanottiin, että kuta puhtaammin hän tunnustaisi syntinsä, kuta enemmän häpeäisi ja myös häpäisisi itseään papin silmissä, sitä pikemmin ja paremmin hän hyvittäisi syntinsä. Sellainen nöyryys hankkisi varmasti Jumalan armon.

Tässä ei tarvittu uskoa eikä Kristusta eikä myöskään kerrottu, mikä on synninpäästön voima. Lohdutus perustui siihen, että ihminen luetteli syntinsä ja häpesi niitä. On mahdotonta luetella kaikkea sitä kidutusta, petkutusta ja epäjumalanpalvelusta, mitä moinen rippi on saanut aikaan.

Kaikkein mutkikkain parannuksen osa on kuitenkin hyvitys. Yksikään ihminen ei näet voinut tietää, kuinka paljon hänen oli suoritettava hyvitystä yhdestä synnistä, saati sitten kaikista synneistään. Tähänpä keksittiin neuvo; määrättiin vain vähäinen, helposti suoritettava hyvitys, kuten viisi isämeitää, päivän paasto tms. Loput parannuksenteosta hoidettaisiin kiirastulessa.

Tästä vasta syntyi kova vaikerrus ja hätä. Muutamat pelkäsivät, etteivät ikinä selviäisi kiirastulesta, koskapa vanhojen kirkkosääntöjen mukaan yhtä kuolemansyntiä vastasi peräti seitsemän vuoden parannuksenteko. Yhtä kaikki luottamus perustui omaan hyvitystyöhömme. Jos hyvitys olisi voinut olla täydellinen, olisi luotettu yksinomaan siihen että uskoa eikä Kristusta olisi tarvittu mihinkään, mutta se nyt sentään oli mahdotonta. Jos joku olisi näin tehnyt parannusta sata vuotta, hän ei sittenkään olisi tiennyt, oliko jo suoriutunut parannuksestaan. Näin tehtiin lakkaamatta parannusta, mutta ikinä ei saatu parannusta tehdyksi.

Nytpä Rooman pyhä istuin riensi kirkkoparan avuksi ja keksi aneen, jolla hyvitystöitä annettiin anteeksi ja poistettiin, alkuun seitsemäksi tai sadaksi vuodeksi kerrallaan. Tätä valtaa jaettiin kardinaalien ja piispojen kesken, niin että yksi pystyi antamaan sadan vuoden, toinen sadan päivän aneen. Kaikkien hyvitystöiden poistamisen pyhä istuin säilytti yksinoikeutenaan.

Kun puuha alkoi olla tuottavaa ja bullamarkkinat paranivat, istuin keksi "kultaisen vuoden" ja sijoitti sen vieton Roomaan. Se merkitsi kaiken rangaistuksen ja syyllisyyden anteeksiantamista. Roomaan virtasi väkeä; tottahan jokainen tahtoi päästä vapaaksi sietämättömän raskaasta taakastaan. Näin toteutui tuo sana: (Vrt. Dan. 11:43) kaikki maan aarteet kaivettiin esiin ja vallattiin. Paavi riensi eteenpäin ja määräsi kultavuosia kultavuotten perään. 20 Mutta kuta enemmän hän nieli rahaa, sitä enemmän avartui hänen nielunsa. Siksi hän lähetti kultavuoden myöhemmin lähettiläidensä välityksellä eri maihin, kunnes kaikki kirkot ja talot olivat kultavuotta tulvillaan. Lopulta hän ryntäsi kiirastuleenkin, vainajien joukkoon, mukanansa ensin messut ja vigiliat, sitten aneet ja kultainen vuosi. Lopulta sielut halpenivat siinä määrin, että paavi laski niitä vapaiksi yhden joka kolikon kilahduksella.

Mutta tästäkään kaikesta ei ollut apua. Sillä sama paavi, joka opetti ihmisiä luottamaan ja turvautumaan aneeseen, riisti taas aneelta kaiken varmuuden. Hän painatti näet bulliinsa: "Ken tahtoo aneesta tai kultaisesta vuodesta osalliseksi tulla, sen pitää ensin katua, ripittäytyi ja maksaa rahaa." Yllä olemme kuulleet, että heidän tarkoittamansa katumus on epävarmaa teeskentelyä. Eipä kukaan edes tiennyt, mitkä sielut olivat kiirastulessa. Ja jos eräät olivat siellä, ei kukaan tiennyt, ketkä heistä olivat oikein katuneet ja ripittäytyneet. Niinpä paavi otti kyllä rahan vastaan ja lohdutteli ihmisiä vallallaan ja aneillaan, mutta ohjasi heitä sitten takaisin heidän omien epävarmojen tekojensa varaan.

Sitten oli joitakuita, jotka eivät tunteneet syyllistyneensä ajatuksin, sanoin eikä teoin tehtyihin synteihin. Niinpä minä ja minun kaltaiseni tahdoimme elää luostareissa ja kapituleissa munkkeina ja pappeina. Me suojauduimme pahoilta ajatuksilta paastoin, valvomisin, rukouksin, messuamisin, karkein vaattein ja kovin vuotein ja koetimme tosissamme kaikin voimin olla pyhiä. Vaikka peritty synnynnäinen pahuus esimerkiksi unessa pääsi pinnalle - kuten pyhä Augustinus, Hieronymus ja muutkin tunnustavat - niin me ajattelimme toisistamme, että eräät meistä olivat oppimme mukaisesti pyhiä, vailla syntiä ja täynnä hyviä tekoja. Niin me jakelimme ja myimme toisille niitä hyviä tekoja, joita olimme tehneet enemmän kuin taivaaseen pääsemiseemme tarvittiin. Tämä on täyttä totta, sen takaavat sinetit, kirjeet ja esimerkit.

Tällaiset ihmiset eivät tarvinneet parannusta. Mitä heidän olisi pitänyt katua, kun he kerran eivät antaneet periksi pahoille ajatuksille? Mitä he olisivat ripissä tunnustaneet, kun he karttoivat pahaa sanaakin? Mitä he olisivat hyvittäneet, kun olivat teoiltaan niin viattomia, että saattoivat myydä ylenpalttista vanhurskauttaan toisille, syntisraukoille? Sellaisia pyhimyksiä olivat myös Kristuksen ajan fariseukset ja kirjanoppineet.

Paikalle saapuu tuo tulinen enkeli, pyhä Johannes Kastaja, oikean parannuksen saarnaaja. (Matt. 11:10) Hän lyö yhdellä ainoalla jyrähdyksellä yhteen kasaan kaikki, kun hän sanoo: (Matt. 3:2) "Kääntykää." Toiset ajattelevat: "Olemmehan me kääntyneet", toiset taas: "Ei meidän tarvitse kääntyä." Mutta Johannes lausuu: "Kääntykää, niin toiset kuin toisetkin. Te toiset olette vääriä parannuksentekijöitä ja te toiset vääriä pyhiä. Molemmat te tarvitsette anteeksiantamusta, koska ette edes vielä tiedä, mitä synti oikeastaan on, niin että osaisitte siitä kääntyä tai sitä karttaa. Kukaan tiestä ei ole hyvä, te olette täynnä epäuskoa, ette ymmärrä mitään ettekä tunne Jumalaa ja hänen tahtonsa. Sillä Jumala on läsnä, ja me kaikki elämme sen varassa, että me hänen täyteydestään saamme armoa armon lisäksi, eikä kukaan ole Jumalan edessä vanhurskas ilman Jumalaa. Jos siis tahdotte kääntykää, kääntykää oikein. Teidän parannuksenne ei ole oikea parannus. Te teeskentelijät, jotka muka ette kääntymystä tarvitse te käärmeen sikiöt, kuka on teille antanut takeet siitä, että voitte välttää tulevan vihan?" (Matt. 3:7)

Näin pyhä Paavalikin saarnaa (Room. 3:10-12): "Ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään vanhurskasta, kukaan ei kunnioita Jumalaa, kukaan ei tee hyvää, ei yksikään. Kaikki he ovat kelvottomia luopioita." Samoin (Ap.t. 17:30): "Mutta nyt Jumala tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus." "Kaikkien ihmisten", hän sanoo, tekemättä poikkeusta yhdenkään ihmisen kohdalla. Tämä parannus opettaa meitä tuntemaan synnin: meistä ei ole mihinkään, olemme läpikotaisin kelvottomia, meistä täytyy tulla kokonaan uusia, eri ihmisiä.

Tämä parannus ei ole surkeaa paikkaamista niin kuin tuo parannus tekosynneistä, 21 ei myöskään epävarmaa niin kuin tuo on. Sillä nyt ei kinastella siitä, mikä on syntiä ja mikä ei, vaan kaikki, mitä meissä itsessämme on, julistetaan erottelematta pelkäksi synniksi. Miksi haaskata aikaa penkomiseen, jaotteluun ja erittelyyn? Sen tähden ei tämä katumuskaan ole epävarma, kun jäljelle ei jää mitään, mistä voisimme keksiä jotakin hyvää syntivelan maksuksi. Jäljellä on ainoastaan varma toivottomuus kaikesta mitä me olemme, ajattelemme, puhumme ja teemme. Samoin ei rippikään voi jäädä petolliseksi, epävarmaksi paikkailuksi. Sillä se, joka tunnustaa pelkäksi synniksi kaiken, mitä hänessä itsessään on, se ottaa lukuun kaikki synnit, ei jätä yhtään mainitsematta eikä unohda ainoatakaan. Hyvityskään ei nyt voi olla epävarma, sillä se ei ole meidän omaa syntistä puuhaamme, vaan se on (Joh. 1:29) maailman synnin kantajan, Jumalan viattoman Karitsan kärsimys ja veri.

Tätä kääntymystä julistaa evankeliumissa Johannes ja sitten Kristus, tätä julistamme myös me. Tällä parannuksella me kukistamme paavin ja kaiken, mikä on rakennettu omien hyvien tekojemme varaan. Kaikki se mitä sanotaan "hyviksi teoiksi" tai "laiksi", on rakennettu laholle, kelvottomalle perustukselle. Eihän ole olemassa mitään hyvää tekoa vaan pelkkiä pahoja. Eikä kukaan täytä lakia, niin kuin Kristus sanoo (Joh. 7:19), vaan kaikki sitä rikkovat. Siksi se rakennus koostuu kaikkein pyhimmiltä ja ihanimmilta osiltaan pelkistä petollisista valheista ja teeskentelystä.

Kristittyjen oikea parannus jatkuu kuolemaan saakka, sillä se taistelee lihassa jäljellä olevaa syntiä vastaan koko elämän ajan. Pyhä Paavalikin todistaa (Room. 7:23 8:2), että hän sotii jäsenissään olevaa lakia vastaan, ei omin voimin vaan hänelle lahjoitetun Pyhän Hengen voimalla. Ensin saadaan synnit anteeksi, sitten tämä lahja, joka päivittäin perkaa pois ja lakaisee jäljellä olevia syntejä ja siten näkee vaivaa saadakseen ihmisen täysin puhtaaksi ja pyhäksi.

Tästä ei tiedä mitään paavi, eivät teologit ja juristit eikä omasta päästään kukaan muukaan, vaan tämä on taivaasta evankeliumin välityksellä ilmoitettu oppi, jota jumalattomien pyhimysten on pakko kutsua kerettiläisyydeksi.

Toisaalta saattaa ilmaantua lahkolaisia - kukaties niitä jokunen jo onkin, talonpoikaissodan aikana 22 minäkin niitä tapasin - jotka ovat sitä mieltä, että jos Hengen tai syntien anteeksiantamuksen saaneet, uskoon tulleet ihmiset sittemmin tekevät syntiä, he pysyvät yhtä kaikki uskossa eikä synnistä ole heille mitään vahinkoa. Tähän tapaan he rääkyvät: "Tee mitä lystäät. Kun uskot, se on poissa. Usko pyyhkii kaiken synnin pois!" Ja sitten he taas sanovat, että jos uskon ja Hengen saanut ihminen tekee syntiä, hänellä ei ole koskaan oikein ollutkaan uskoa ja Henkeä. Olen kohdannut useita tuommoisia sekopäitä ja pelkään, että samanlainen piru asustaa muutamissa yhä.

Siksi on tärkeätä tietää ja opettaa, että jos pyhät ihmiset, joissa tosin on perisynti, jotka sitä tuntevat ja sitä vastaan parannusta tehden taistelevat, jos he sitten kuitenkin lankeavat julkiseen syntiin, niin kuin Daavid lankesi (2. Sam. 11) aviorikokseen, murhaan ja jumalanpilkkaan, he sillä kertaa ovat vailla uskoa ja Henkeä. Sillä Pyhä Henki ei anna synnin hallita eikä päästä voitolle, niin että se toteutuisi, vaan Henki pitää sen kurissa ja estää sitä toteuttamasta tahtoaan. Jos se onnistuu toteuttamaan tahtonsa, silloin ovat Pyhä Henki ja usko poissa, sillä näin sanoo pyhä Johannes: (1 Joh. 3:9,1 Joh. 5:18) "Se joka on Jumalasta syntynyt, ei tee syntiä eikä voi syntiä tehdä." Samalla on kuitenkin totta, mitä sama pyhä Johannes kirjoittaa: (1 Joh. 1:8) "Jos sanomme, että meissä ei ole syntiä, niin me valehtelemme, eikä Jumalan totuus ole meissä."

4. EVANKELIUMI

Otamme nyt uudestaan puheeksi evankeliumin, joka antaa neuvon ja avun syntiä vastaan monella eri tavalla, sillä Jumala on armossaan tuhlailevan rikas: Ensiksikin evankeliumi vaikuttaa suullisena sanana, kun koko maailmaan julistetaan syntien anteeksiantamus; tämä on evankeliumin varsinainen virka. Toiseksi se vaikuttaa kasteena. Kolmanneksi pyhänä alttarin sakramenttina. Neljänneksi avainten valtana sekä myös veljien keskinäisessä keskustelussa ja rohkaisussa: "Missä kaksi on kokoontunut..." (Matt. 18:20).

5. KASTE

Kaste ei ole mitään muuta kuin Jumalan sana vedessä, Jumalan itse siihen asettama - eli kuten Paavali sanoo: (Ef. 5:26) "vedellä peseminen sanan kautta", ja kuten Augustinus sanoo: "Sana liittyy aineeseen ja niin syntyy sakramentti" (Accedat verbum ad elementum et fit sacramentum). 23 Siksi olemme eri mieltä kuin Tuomas ja dominikaanit, 24 jotka unohtavat sanan, Jumalan asetuksen, ja väittävät, että Jumala on pannut veteen hengellisen voiman, joka vedellä pesee pois synnin. Olemme myös eri mieltä kuin Scotus ja fransiskaanit, 25 jotka opettavat, että kaste jumalallisen tahdon avustamana pesee pois synnin, siten että pesemisen toimittaa yksin Jumalan tahto, ei ollenkaan sana eikä vesi.

LASTEN KASTAMINEN

Vakaumuksemme mukaan lapset on kastettava, sillä hekin kuuluvat luvatun ja Kristuksen kautta toteutuneen lunastuksen piiriin. Kirkon tulee tehdä heidät osallisiksi kasteesta ja lunastuksesta.

6. ALTTARIN SAKRAMENTTI

Vakaumuksemme mukaan ehtoollisessa leipä ja viini ovat Kristuksen tosi ruumis ja veri. Sen jakavat ja vastaanottavat sekä hurskaat että kelvottomat kristityt.

Ehtoollista ei pidä jakaa ainoastaan yhdessä muodossa. Me emme tarvitse ylevää tiedettä opettamaan, että leipä yksin sisältää saman kuin leipä ja viini yhdessä, niin kuin sofistit ja Konstanzin kirkolliskokous meitä opettavat. Olkoon että yksi sisältää saman kuin molemmat; vain yksi muoto ei kuitenkaan riitä kokonaan toteuttamaan Kristuksen asetusta ja säädöstä. Erityisesti me tuomitsemme ja kiroamme Jumalan nimeen ne, jotka eivät vain itse jätä käyttämättä ehtoollista sen molemmissa muodoissa, vaan jotka jopa tällaisen käytön itsevaltaisesti kieltävät, tuomitsevat ja sitä kerettiläisyytenä herjaavat. He vastustavat siten Kristusta, meidän Herraamme ja Jumalaamme, ja asettuvat hänen yläpuolelleen.

Mitä transsubstantiaation tulee, me emme piittaa hiukkaakaan sofistien saivarteluista. He opettavat, että leipä ja viini luovuttavat tai menettävät luonnollisen olemuksensa, niin että jäljelle jää vain leivän muoto ja väri, mutta ei oikeata leipää. Parhaiten Raamatun mukaista (1 Kor. 10:16 11:28) on sanoa, että leipä pysyy leipänä, joksi sitä pyhä Paavalikin nimittää: "Leipä, jonka murramme..." ja "...niin syököön tätä leipää..."

AVAIMET

Avaimet ovat Kristuksen kirkolleen antama virka ja valta sitoa syntiin ja päästää synnistä, se ei koske ainoastaan törkeitä ja julkisia syntejä vaan myös hienoja ja salaisia, jotka Jumala yksin tuntee. Näinhän on kirjoitettu: (Ps. 19:13) "Erhetykset kuka ymmärtää?" Paavalikin valittaa (Room. 7:23), että hän lihalla palvelee "synnin lakia". Ei näet ole meidän vallassamme vaan yksin Jumalan vallassa ratkaista, mitkä asiat ovat syntejä sekä kuinka suuria tai lukuisia synnit ovat. Sillä näin on kirjoitettu: (Ps. 143:2) "Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi." Ja Paavalikin sanoo (1 Kor. 4:4): "Ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä sen perusteella ole vanhurskas."

RIPPI

Kristuksen evankeliumissa säätämä synninpäästö (absolutio) eli avainten valta 26 on myös apu ja lohdutus syntiä ja pahaa omaatuntoa vastaan. Sen vuoksi rippiä eli absoluutiota ei mitenkään saa päästää kirkosta häviämään. Se on tarpeen erityisesti arkojen omientuntojen tähden ja myös kypsymättömän nuorison tähden, jolta tulee kuulustella kristinoppia ja jolle tulee sitä opettaa.

Syntien luetteleminen jääköön jokaisen itsensä ratkaistavaksi; kertokoon tai jättäköön kertomatta mitä haluaa. Sillä niin kauan kuin olemme lihassa, emme valehtele jos sanomme: "Olen viheliäinen ihminen, syntiä täynnä" ja (Room. 7:23): "Jäsenissäni tunnen toisen lain...". Koska yksityiselle ihmiselle lausuttu synninpäästö perustuu avainten virkaan, sitä ei saa halveksia, vaan sitä on pidettävä korkeassa arvossa, niin kuin kaikkia muitakin kirkon viran tehtäviä.

Näissä suullista, ulkonaista sanaa koskevissa opinkohdissa on lujasti pidettävä kiinni siitä, että Jumala ei anna henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä. Siten suojaudumme hurmahengiltä, jotka kerskuvat saaneensa Hengen ilman sanaa ja ennen sanaa ja jotka siksi mielensä mukaan arvostelevat, tulkitsevat ja venyttävät Raamattua ja suullista sanaa. Niin teki Müntzer, 27 ja niin tekevät yhä tänä päivänä monet, jotka tahtovat tehdä tarkan eron hengen ja kirjaimen välillä, mutta eivät tiedä mitä puhuvat tai opettavat. Paaviuskin on näet pelkkää hurmahenkisyyttä, paavi kun kerskuu, että "kaikki lait ovat hänen sydämensä lippaassa" ja että kaikki mitä hän kirkossaan päättää ja käskee on oleva henkeä ja oikeutta, vaikka se menee ohi Raamatun ja suullisen sanan ja on ristiriidassa sen kanssa. Tässä kaikessa vaikuttaa se vanha Perkele, se vanha käärme, joka teki jo Aadamista ja Eevastakin hurmahenkiä, kun johdatti heidät Jumalan ulkonaisesta sanasta hurmahenkisyyteen ja omiin mielipiteisiin. Silti sekin vaikutti ulkonaisin sanoin, aivan samoin kuin meidän hurmahenkemme kyllä hylkäävät ulkonaisen sanan mutta eivät kumminkaan itse vaikene vaan lavertelevat ja kynäilevät omia sanojaan maailman täyteen. On kuin Henki ei voisi ensinkään tulla apostolien kirjoittaman tai puhuman sanan välityksellä vaan yksinomaan hurmahenkien oman tekstin ja sanan kautta. Miksi he eivät jätä sikseen myös omaa saarnaamistaan ja kirjoitteluaan ja jää odottamaan, että Henki itse tulisi ihmisiin ilman ja ennen heidän kirjoittamistaan, kuten he kerskuvat hänen tulleen heihin ilman Raamatun sanan saarnaa? Tässä ei ole aikaa tätä laajemmin pohtia, toisaalla olemme puhuneet siitä aivan tarpeeksi. 28

Myös ne, jotka ovat uskossa ennen kastetta tai tulevat kasteessa uskoon, saavat uskon ulkonaisen, edeltävän sanan välityksellä. Aivan samoin on täysi-ikäisen täytynyt ensin kuulla, että (Mark. 16:16) "se joka uskoo ja kastetaan, pelastuu", vaikka he alkuun jäisivätkin epäuskoon ja vasta vuosikymmenen kuluttua saisivat Hengen ja kasteen. Korneliuskin ( Ap.t. 10:2, 22) oli jo paljon aikaisemmin juutalaisilta kuullut tulevasta Messiaasta. Siten hänestä oli tullut vanhurskas Jumalan edessä, ja sellaisen uskon tähden hänen rukouksensa ja almunsa olivat otollisia. Sen tähden Luukas sanoo häntä vanhurskaaksi ja jumalaapelkääväiseksi. Ilman sellaista edeltävää sanaa ja kuulemista hän ei olisi voinut olla uskossa eikä vanhurskas. Silti pyhän Pietarin täytyi ilmoittaa hänelle, että se Messias, johon hän siihen asti oli uskonut tulevana, nyt oli tullut. Hänen uskonsa tulevaan Messiaaseen ei saanut pitää häntä paatuneitten, epäuskoisten juutalaisten vankina, vaan hänen tuli saada tietää, että hänen nyt oli määrä pelastua läsnäolevan Messiaan kautta, jota hän ei saanut juutalaisten kanssa kieltää eikä vainota.

Lyhyesti: hurmahenkisyyden tauti on Aadamissa ja hänen lapsissaan piilevänä maailman alusta sen loppuun, vanha lohikäärme on sen itiöt heihin istuttanut. Se puhkeaa voimallisesti ja väkevästi esiin kaikenlaisena kerettiläisyytenä, kuten paavilaisuutena ja muhamettilaisuutena. Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä. Mooseksellakin Jumala ilmestyi ensiksi palavana pensaana ja suullisen sanan kautta. Yksikään profeetta, Elia sen paremmin kuin Elisakaan, ei ole saanut Henkeä erillään Kymmenestä käskystä. Johannes Kastaja sikisi vasta kun Gabriel oli sanonut sanan, ja hän potkaisi äitinsä kohdussa vasta kuultuaan Marian äänen. Ja pyhä Pietari sanoo, että profeetat ovat Jumalan pyhinä ihmisinä (2 Piet. 1:21) ennustaneet, ei ihmisten tahdosta vaan Pyhän Hengen johtamina. Mutta ilman ulkonaista sanaa he eivät olleet pyhiä, ja mahdotonta on, että Pyhä Henki olisi pannut heidät puhumaan, kun he vielä olivat epäpyhiä. Sanoohan Pietari, että he olivat pyhiä, kun Pyhä Henki puhui heidän suullaan.

9. KIRKONKIROUS

Paavin ns. isoa pannaa me pidämme pelkästään maallisena rangaistuksena, joka ei ensinkään koske meitä kirkon palvelijoina. 29 Mutta "vähä panna" on oikea kristillinen panna, se nimittäin, ettei uppiniskaisia julkisyntisiä päästetä ehtoolliselle eikä muuhun seurakuntayhteyteen, ennen kuin parantavat itsensä ja karttavat syntiä. Saarnaajien ei pidä sotkea maallista rangaistusta tähän hengelliseen rangaistukseen eli pannaan.

10. VIHKIMYS JA VIRKAAN KUTSUMINEN

Jos piispat tahtoisivat olla oikeita piispoja ja pitää huolta kirkosta ja evankeliumin julistamisesta, niin voitaisiin rakkauden ja yksimielisyyden tähden, vaikka asia ei välttämätön olekaan, suostua siihen, että he vihkisivät ja vahvistaisivat meidät ja saarnaajamme virkaan, jos he nimittäin tekisivät sen ilman pakanalliseen menoon ja prameiluun kuuluvia tyhjiä seremonioita. Mutta nyt he eivät ole eivätkä tahdokaan olla oikeita piispoja, vaan ovat maallisia herroja ja ruhtinaita. He eivät saarnaa, opeta, kasta, toimita ehtoollista eivätkä hoida ainoatakaan tehtävää tai virkaa kirkossa, vaan he jopa vainoavat ja tuomitsevat niitä, jotka kutsuttuina hoitavat sellaista virkaa. Mutta heidän tähtensä ei kirkkoa saa jättää ilman palvelijoita.

Siksi me tahdomme ja meidän tulee vanhan kirkon ja sen isien esimerkkiä noudattaen itse vihkiä kykeneviä henkilöitä virkaan. Siitä piispat eivät saa meitä kieltää eivätkä estää edes omankaan lakinsa mukaan. Sillä heidän lakinsa sanovat, että kerettiläistenkin virkaan vihkimät ovat vihittyjä ja pysyvät vihittyinä. Samoin pyhä Hieronymus kirjoittaa Aleksandrian seurakunnista, että papit ja saarnaajat johtivat niitä aluksi yhdessä, ilman piispoja.

11. PAPPIEN AVIOLIITTO

Paavilaiset ovat jumalalliselta pappissäädyltä riistäneet oikeuden avioliittoon ja sälyttäneet sen niskoille ainaisen naimattomuuden taakan. Siihen heillä ei ole ollut mitään pätevää syytä eikä oikeutta, vaan he ovat toimineet antikristillisinä, tyrannimaisina, paatuneina roistoina ja antaneet aiheen kaikenkarvaisiin pöyristyttäviin, iljettäviin, määrättömiin haureuden synteihin, joissa he yhä piehtaroivat. Yhtä vähän kuin meille tai heille on annettu valtaa muuttaa mies naiseksi tai nainen mieheksi tai tehdä tyhjäksi sukupuolten eroavuutta, yhtä vähän heillä on ollut valtaa erottaa näitä Jumalan luomia toisistaan tai kieltää asumasta yhdessä kunniallisina aviopuolisoina. Siksi emme aio suostua heidän inhottavaan selibaattiinsa emmekä sietää sitä. Me tahdomme pitää avioliiton vapaana, niin kuin Jumala sen on säätänyt ja asettanut. Hänen työtänsä emme käy purkamaan emmekä estämään, sillä sellaista pyhää Paavali sanoo riivaajien opiksi. (1 Tim. 4:1)

12. KIRKKO

Me emme suostu myöntämään, että he olisivat kirkko, sillä sitä he eivät ole. Me emme ota kuuleviin korviimme, mitä he kirkon nimissä käskevät tai kieltävät. Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: (Joh. 10:3) sen muodostavat pyhät uskovaiset ja "ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen". Sillä näin lapset rukoilevat: "Minä uskon yhden, pyhän, kristillisen kirkon". Tämä pyhyys ei riipu kuorikaavuista, tonsuureista, messupaidoista eikä heidän ohi Raamatun keksimistään seremonioista, vaan sen antaa Jumalan sana ja oikea usko.

13. KUINKA TULLAAN VANHURSKAAKSI JUMALAN EDESSÄ? HYVÄT TEOT

En näe mitään syytä muuttaa tähän asti alituiseen toistamaani opetusta: Uskon kautta me saamme, (Ap.t. 15:9) kuten pyhä Pietari sanoo, aivan uuden puhtaan sydämen, ja Kristuksen, Välittäjämme tähden Jumala tahtoo pitää ja pitääkin meitä täysin vanhurskaina ja pyhinä. Vaikka synti ei vielä ole lihastamme kokonaan poissa tai kuollut, Jumala ei kuitenkaan tahdo sitä ottaa lukuun eikä siitä tietää.

Tätä uskoa, uudistusta ja syntien anteeksiantoa seuraavat sitten hyvät teot. Sitä, mikä niissäkin vielä on syntistä ja puutteellista, ei kuitenkaan Kristuksen tähden lueta synniksi eikä puutteeksi. Ihmistä on kokonaan, niin henkilön kuin tekojen puolesta, sanottava vanhurskaaksi ja pyhäksi, ja sellainen hän onkin, sillä Kristuksen sulaa armoa ja laupeutta on ylen määrin ylitsemme vuodatettu ja suojaksemme levitetty. Siksi emme juuri kehtaa tekojemme ansiollisuudella komeilla, mikäli niitä tarkataan ottamatta huomioon armoa ja laupeutta. Me noudatamme Raamatun sanaa: (1 Kor. 1:31) "Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra", nimittäin se, (2 Kor. 10:17) että hänellä on armollinen Jumala. Näin kaikki on kohdallaan. Mutta sitten me sanomme vielä, että usko ei ole oikea vaan väärä, jos sen seurauksen ei ole hyviä tekoja.

14. LUOSTARILUPAUKSET

Koska luostarilupaukset ovat jyrkästi ristiriidassa ensimmäisen pääopin kohdan kanssa, on niistä tehtävä tyystin loppu. Juuri semmoisiahan tarkoittaa Kristuksen sana (Matt. 24:5) eksyttäjistä, jotka sanovat: "Minä ole Kristus", sillä se joka lupautuu luostarielämään, luulee viettävänsä parempaa elämää kuin tavallinen kristitty ja tahtoo teoillaan auttaa taivaaseen sekä itsensä että muitakin. Näin kielletään Kristus. Ja paavilaiset sen kuin kerskuvat pyhän Tuomaansa perässä, että luostarilupaus on kasteen veroinen. Se on Jumalan pilkkaa.

15. IHMISTEN PERINNÄISSÄÄNNÖT

Epäkristillinen ja kirottu on paavilaisten väite, että ihmissäännöt edistävät syntien anteeksiantamista ja tuottavat autuuden. Näin sanoo Kristus: (Matt. 15:9) "Turhaan he palvelevat minua opettamalla oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä." Samoin sanoo (Tit. 1:14) apostoli: "He vääntävät totuuden kieroon." Ei ole oikein sekään, että he sanovat sellaisten säädösten rikkomista kuolemansynniksi.

Tässä ovat ne opinkohdat, joissa minun täytyy ja joissa minä tahdon pysyä kuolemaani saakka, jos Jumala sen suo. Näistä en osaa mitään muuttaa enkä antaa periksi. Jos joku tahtoo hivenen tinkiä, vastatkoon siitä omassatunnossaan.

Jäljellä on enää paavin taikurinlaukku täynnä lapsellisia narrinartikkeleja: kirkonvihkimys, kellonkaste, alttarikivenkaste kummeineen ja kumminlahjoineen jne. Tämmöinen kasteleminen on pyhän kasteen pilkkaamista ja herjaamista, eikä sitä menoa saa sietää.

Ja sitten on artikloja kynttilänvihkimisestä, palmujen, yrttien, tähkien, pääsiäisleipien yms. vihkimisestä, joita ei voi sanoa vihkimykseksi ja jotka eivät sitä ole, vaan ovat pelkkää rienausta ja huijausta. Niistä tempuista ei loppua tule. Me jätämme ne heidän jumalansa ja heidän itsensä palvottaviksi, kunnes saavat tarpeekseen. Meitä ei niihin sotketa.



Martinus Luther, tri allekirjoitti.
Justus Jonas, tri, rehtori, allekirjoitti omakätisesti.
Joannes Bugenhagen, pommerilainen, tohtori, allekirjoitti.
Caspar Creutziger, tri, allekirjoitti.
Niclas Amsdorff, magdeburgilainen, allekirjoitti.
Georgius Spalatinus, altenburgilainen, allekirjoitti.
Minä Philippus Melanthon hyväksyn ylläolevat opinkohdat oikeiksi ja kristillisiksi. Mutta paavista olen sitä mieltä, että mekin voimme suostua siihen, että jos hän sallii evankeliumin saarnan, hänelle kuuluu rauhan ja yleisen yksimielisyyden vuoksi niiden kristittyjen keskuudessa, jotka nyt tai vastedes ovat hänen alaisinaan, sellainen johtoasema piispojen yli, joka hänellä on inhimillisen oikeuden nojalla.
Joannes Agricola, eislebeniläinen, allekirjoitti.
Gabriel Didymus allekirjoitti.
Minä Urbanus Rhegius, tri, Lüneburgin herttuakunnan seurakuntien superintendentti, allekirjoitan omasta ja veljieni sekä myös Hannoverin seurakunnan puolesta.
Minä Stephanus Agricola, Hofin saarnaaja, allekirjoitan.
Ja minä Joannes Draconites, Marburgin professori ja saarnaaja, allekirjoitan.
Minä Chunradus Figenbocz Jumalan kunnian vuoksi allekirjoitan, että olen uskonut niin ja edelleenkin uskon ja saarnaan lujasti niin kuin yllä on sanottu.
Andreas Osiander, Nürnbergin saarnaaja, allekirjoitan.
Maist. Vitus Diethrich, Nürnbergin saarnaaja.
Erhardus Schnepffius, Stuttgartin saarnaaja, allekirjoitan.
Conradus Öttingerus, pforzheimilainen, herttua Ulrikin saarnaaja.
Simon Schneeweiss, Crailsheimin seurakunnan kirkkoherra.
Johannes Schlachinlhauffen, Köthenin seurakunnan kirkkoherra.
Maist. Georgius Heltus, forchheimilainen.
Maist. Adamus, fuldalainen,
Maist. Antonius Corvinius, Hessenin saarnaajat.
Jälleen minä Joannes Bugenhagius, pommerilainen, tri, allekirjoitan maist. Joannes Brenzin puolesta sen valtuutuksen nojalla, jonka hän Schmalkaldenista lähtiessään antoi suullisesti ja kirjallisesti ja jonka olen esittänyt allekirjoittaneille veljille.
Minä Dionysius Melander, allekirjoitan tunnustuksen, puolustuksen ja sovintokirjan ehtoollista koskevassa asiassa.
Paulus Rhodius, Stettinin superintendentti.
Gerardus Oemcken, Mindenin seurakunnan superintendentti.
Minä Brixius Northanus, Soestissä olevan seurakunnan pappi, allekirjoitan kunnioitettavan isän M. Lutherin opinkohdat ja tunnustan tähän asti niin uskoneeni ja opettaneeni ja vastedes Kristuksen Hengen kautta niin uskovani ja opettavani.
Michael Caelius, Mansfeldin saarnaaja, allekirjoitti.
Maist. Petrus Geltnerus, Frankfurtin saarnaaja, allekirjoitti.
Wendalinus Faber, Seeburgin kirkkoherra Mansfeldissa.
((Joannes Aepinus, hampurilainen, yhtyy loppuun lisättyyn paavin ylivaltaa koskevaan tri Philippuksen mielipiteeseen kaikkien Hampurin saarnaajien kanssa.))
Minä Joannes Aepinus allekirjoitan.
Samoin myös minä Joannes Amsterdamus, bremeniläinen.
Minä Friderichus Myconius, Thüringenissä olevan Gothan seurakunnan kirkkoherra, allekirjoitan omasta ja eisenachilaisen Justus Meniuksen puolesta.
Minä Johannes Langus, tohtori ja Erfurtin seurakunnan saarnaaja, allekirjoitan omakätisesti omasta ja muiden evankeliumin saarnaajina toimivien työtovereideni puolesta, nimittäin seuraavien:
herra lisensiaatti Ludovicus Platziuksen, melsungenilaisen, puolesta,
hra maisteri Sigismundus Kirchnerin puolesta,
hra Wolphgangus Kiswetterin puolesta,
hra Melchior Weittmanin puolesta,
hra Johannes Thallin puolesta,
hra Johannes Kilianin puolesta,
hra Nicolaus Faberin puolesta,
hra Andreas Menserin puolesta.
Ja minä Egidius Mechelerus allekirjoitan omakätisesti
Paavin valta ja johtoasema Schmalkaldenin opinkohdat Tunnustuskirjat