Kunpa vastustajamme puolestaan ottaisivat korviinsa seurakuntien ja hurskaiden ihmisten valituksia! Vastustajamme puolustavat tarmokkaasti arvoasemaansa ja varojansa, mutta samalla he vähät välittävät seurakuntien tilasta. He eivät pidä huolta siitä, että seurakuntia opetettaisiin oikein ja sakramentteja hoidettaisiin oikealla tavalla. Papinvirkaan he ottavat keitä tahansa erotuksetta. Perästäpäin he panevat näiden kannettavaksi sietämättömiä taakkoja aivan kuin iloitsisivat siitä, että toiset nääntyvät, ja vaativat omia sääntöjään noudatettavaksi tarkemmin kuin evankeliumia. Nyt, ankarien ja vaikeiden oppiriitojen aikana, kansan säälittävästi kaivatessa opetusta, jotta sillä olisi jotakin varmaa, mihin luottaa, he eivät päästä hädästään ihmisiä, joita epävarmuus kiusaa, vaan lyövät sotarumpua. Kaiken lisäksi he päivänselvissä asioissa kirjoittavat verta tihkuvia määräyksiä, joissa ihmisiä uhataan hirvittävillä rangaistuksilla, elleivät he toimi avoimesti Jumalan käskyjä vastaan. Teidän tulisi vuorostanne nähdä onnettomien kyyneleet ja monien kunnon ihmisten surkeat valitukset. Mutta aivan varmasti ne ottaa huomioon ja kuulee Jumalaa, jolle teidän kerran on määrä tehdä tili hallinnostanne.
Me olemme Tunnustukseemme tätä uskonkohtaa käsitellessämme sisällyttäneet erilaisia kohtia, mutta vastustajamme eivät vastaa niihin mitään muuta kuin että piispoilla on valta hallita ja kurin pitämiseksi rangaista, jotta voisivat ohjata alaisensa iankaikkiseen autuuteen; hallintovaltaan taas vaaditaan valta arvostella, määritellä, erottaa ja ratkaista kaikkea, mikä on mainitun tarkoitusperän kannalta hyödyllistä ja edistää sitä. Näin kuuluvat Kumoamuksen sanat, ja niissä vastapuoli antaa meidän ymmärtää, että piispoilla on valta säätää lakeja, jotka ovat hyödyllisiä iankaikkisen elämän saavuttamiseksi. Kiista koskee nyt tätä opinkohtaa.
Kirkossa tulee kuitenkin pitää voimassa se oppi, että me saamme syntien anteeksiantamuksen lahjaksi, Kristuksen tähden ja uskolla. Myös se oppi on pidettävä voimassa, että ihmisten säätämät perinnäistavat ovat hyödytöntä jumalanpalvelusta, ja tästä syystä ei syntiä eikä vanhurskautta voi panna riippumaan ruuasta, juomasta, vaatetuksesta eikä muusta sellaisesta. Niiden käytön Kristus on tahtonut jättää vapaaksi sanoessaan: (Matt. 15:11) "Ei saastuta ihmistä se, mikä menee suusta sisään." Ja Paavali sanoo: (Room. 14:17) "Jumalan valtakunta ei ole syömistä tai juomista." Näin ollen piispalla ei ole mitään valtaa säätää ohi evankeliumin perinnäistapoja siinä tarkoituksessa, että he ansaitsisivat syntien anteeksiantamuksen, että ne olisivat sellaista jumalanpalvelusta, jonka Jumala hyväksyy vanhurskaudeksi, ja että ne koituisivat omantunnon kuormaksi niin, että niiden laiminlyöminen olisi syntiä. Tämän kaiken tekee meille selväksi vaikkapa vain yksi kohta Apostolien teoista; apostolit sanovat siinä, (Ap.t. 15:9) että sydämet puhdistetaan uskolla. Sitten he kieltävät panemasta iestä opetuslasten niskaan osoittaen, kuinka suuri vaara siitä aiheutuu. He korostavat niiden rikkomusta, jotka (Ap.t. 15:10) näin rasittavat kirkkoa, sanoen: "Miksi te nyt kiusaatte Jumalaa?" Tämä ukonnuoli ei kuitenkaan hätkähdytä vastustajiamme, jotka väkivalloin puolustavat perinnäissääntöjä ja jumalattomia käsityksiä.
Onhan niin, että he torjuvat jo tätä edeltävän viidennentoista uskonkohdan, jossa me väitimme, ettei perinnäissääntöjen noudattaminen ansaitse syntien anteeksiantamusta. Tässä he samoin esittävät, että perinnäissäännöistä on hyötyä iankaikkisen elämän saavuttamiseksi. Tokkopa niiden avulla ansaitaan syntien anteeksiantamus? Tokkopa ne ovat sellaista jumalanpalvelusta, jonka Jumala hyväksyy vanhurskaudeksi? Tokkopa ne tekevät sydämiä eläviksi. (Kol. 2:20-23) Kolossalaiskirjeessään Paavali sanoo, ettei perinnäissäännöistä ole hyötyä iankaikkisen vanhurskauden ja iankaikkisen elämän saavuttamiseksi juuri siitä syystä, että ruoka, juoma, vaatetus ja muu sellainen on tarkoitettu katoamaan. Iankaikkisen elämän saa sen sijaan sydämissä aikaan se, mikä on iankaikkista: Jumalan sana ja Pyhä Henki. Selvitelkööt vastustajamme näin ollen, millä tavoin perinnäissäännöistä on hyötyä iankaikkisen elämän saavuttamiseksi!
Evankeliumi todistaa kuitenkin selvästi, ettei kirkon kannettavaksi tule panna perinnäissääntöjen noudattamisen kuormaa siinä mielessä, että niillä ansaittaisiin syntien anteeksiantamus, että ne olisivat jumalanpalvelusta, jonka Jumala hyväksyy vanhurskaudeksi, ja että ne olisivat omientuntojen kuorma niin että niiden laiminlyömistä pidettäisiin syntinä. Kun kerran näin on, eiväthän vastustajamme koskaan pysty osoittamaan, että piispoilla on valta säätää tällaisia jumalanpalvelusmenoja.
Tunnustuksessamme olemme muuten sanoneet, millaisen vallan evankeliumi piispoille antaa. Ne, jotka nyt ovat piispoja, eivät hoida piispan tehtäviä evankeliumin mukaisesti. Olkoot vain piispoja kirkollisen lainsäädännön mukaan, sitä vastaan meillä ei ole muistuttamista. Nyt me kuitenkin puhumme piispoista evankeliumin näkökulmasta. Me mielellämme näemme virassa vanhan jaon vihkivaltaan ja tuomiovaltaan. Piispalla on siis vihkivalta, toisin sanoen sanan ja sakramenttien hoitamisen virka, mutta hänellä on myös tuomiovalta, toisin sanoen valta sulkea kirkon yhteydestä julkisiin rikoksiin syyllistyneet ja taas päästää heidät synneistä, jos he kääntyvät ja anovat synninpäästöä. Ei heillä kuitenkaan ole tyranninvaltaa, toisin sanoen lakiin perustumatonta mielivaltaa, eikä kuninkaallista valtaa, toisin sanoen lain yläpuolelle nousevaa valtaa, vaan heillä on tietty toimeksianto, tietty Jumalan sana, jota heidän tulee opettaa ja jonka mukaisesti heidän tulee käyttää tuomiovaltansa. Vaikka heillä siis on eräänlainen tuomiovalta, ei siitä seuraa, että he voisivat säätää uusia jumalanpalvelusmenoja. Jumalanpalvelusmenoilla ei näet ole mitään tekemistä tuomiovallan kanssa. Heillä on sana ja saamansa tehtävä, ja näissä rajoissa heidän tulee harjoittaa tuomiovaltaansa, jos joku on rikkonut sitä Jumala sanaa vastaan, jonka he ovat saaneet Kristukselta.
Olemme kyllä Tunnustuksessamme maininneet siitäkin, missä määrin piispoilla on oikeus laatia sääntöjä. Sitä heidän ei ole lupa tehdä siinä mielessä, että ne olisivat välttämättömiä jumalanpalveluksia, vaan sitä varten, että kirkossa vallitsisi järjestys ja säilyisi rauha. Säännöistä ei saa tulla paulaa omilletunnoille, ikään kuin määrättäisiin pakollisia jumalanpalveluksen muotoja. Näinhän Paavali opettaa: (Gal. 5:1) "Pysykää lujina siinä vapaudessa, johon Kristus teidät vapautti, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen." Tällaisten säädösten soveltaminen käytäntöön on siis jätettävä vapaaksi - kunhan vain vältetään pahennuksen aiheita - jottei niitä pidettäisi välttämättöminä jumalanpalveluksen muotoina. Näinhän apostolitkin ovat säätäneet yhtä ja toista, mikä sitten ajan oloon on muuttunut. Eivät he silloin ajatelleetkaan, ettei heidän säädöksiään saisi muuttaa. Eiväthän he ole voineet poiketa siitä, mitä he kirjoituksissaan lausuvat, ja näissä he ponnistelevat torjuakseen sen kirkkoa uhkaavan vaaran, että ihmisten säätämät menot käsitettäisiin välttämättömäksi jumalanpalvelukseksi.
Tällä tavoin on perinnäissäännöt yksinkertaisesti ymmärrettävä. Meidän on oltava selvillä siitä, etteivät ne ole välttämättömiä jumalanpalvelusmenoja, mutta kuitenkin niitä on pahennuksen välttämiseksi tilanteen mukaan noudatettava, pitämättä niitä kuitenkaan pyhinä ja koskemattomina. Näin ovat monet oppineet ja merkittävät kirkonmiehet asian käsittäneet, emmekä me ymmärrä, mitä sitä vastaan olisi huomauttamista. Onhan varmaa, ettei tämä tunnettu lause (Luuk. 10:16) "Joka kuulee teitä, se kuulee minua" puhu perinnäissäännöistä, vaan nousee jyrkästi vastustamaan niitä. Ei se ole mikään avoin valtakirja, vaan varmistus, joka takasi apostoleille erityistehtävän; se oli heille annettu todistus, että me emme uskoisi heitä heidän omien sanojensa, vaan toisen sanojen tähden. Kristushan tahtoo antaa meille varmuuden, niin kuin tarpeen olikin, jotta tietäisimme ihmisten välittämän sanan vaikutusvoimaiseksi emmekä etsisi muuta, taivaasta kuuluvaa sanaa. Tätä sanaa "Joka kuulee teitä, se kuulee minua" ei voi käsittää perinnäissääntöjä tarkoittavaksi. Kristushan vaatii heitä opettamaan siten, että hänen äänensä kuuluu, koska hän sanoo: "se kuulee minua". Siispä hän tahtoo, että kuullaan hänen sanaansa, ei ihmisten säätämiä perinnäissääntöjä. Nuo aasit kuitenkin väkisin vääntävät tämän lausuman, joka jos mikä tukee meitä ja sisältää ihanasti lohduttavan opin, tarkoittamaan joutavanpäiväisiä asioita, ruokien, vaatetuksen ja muun sellaisen erottelemista.
Tähänkin lauseeseen he vetoavat: (Hebr. 13:17) "Olkaa kuuliaiset johtajillenne." Se vaatii kuitenkin kuuliaisuutta evankeliumille eikä anna perusteita kuuliaisuudelle piispoja kohtaan ohi evankeliumin. Piispojen ei kuulu laatia perinnäissääntöjä vastoin evankeliumia eikä tulkita perinnäissääntöjään evankeliumin vastaisesti. Jos he näin menettelevät, ei heitä ole lupa totella, tämän sanan mukaisesti: (Gal. 1:8) "Jos joku opettaa muuta evankeliumia, olkoon kirottu."
Sama on vastauksemme tämän raamatunkohdan johdosta: (Matt. 23:3) "Kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää." Onhan selvää, ettei meille tässä anneta mitään yleisohjetta hyväksyä kaikki, koska Raamattu toisaalla käskee (Ap.t. 5:29) kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä. Piispoja ei ole siis kuultava, milloin heidän opetuksena on jumalatonta. Jumalatonta opetusta on taas väittää, että ihmisten säätämät perinteet ovat Jumalan palvelemista, että ne ovat välttämättömiä jumalanpalveluksen muotoja ja että ne ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän.
He syyttävät meitä myös julkisen pahennuksen herättämisestä ja levottomuuksista, joita on syntynyt meidän oppimme varjolla. Vastaamme tähän lyhyesti. Vaikka kerättäisiin yhteen kaikki pahennus, niin kuitenkin tämä yksi ainoa uskonkohta, oppi syntien anteeksiantamuksesta, jonka me Kristuksen tähden saamme lahjaksi, tuo mukanaan niin suuren siunauksen, että se hautaa alleen kaikki haitat. Tämä nosti alussa Lutherin suureen suosioon, ei ainoastaan meidän silmissämme, vaan myös monien muiden, jotka nyt vastustavat meitä.
(kreikkaa) laulaa Pindaros: Mutta vanhan urotyön muisto nukkuu, ja ihmiset ovat unhottavaisia! Me emme kuitenkaan tahdo hylätä totuutta, joka on kirkolle elintärkeä, emmekä voi yhtyä ajattelemaan samoin kuin vastustajamme, jotka sen tuomitsevat. Tuleehan Jumalaa kuulla enemmän kuin ihmisiä. Syntyneestä hajaannuksesta saavat aikanaan tehdä tiliä nuo, jotka alussa tuomitsivat ilmeisen totuuden ja nyt sitä äärimmäisen julmasti vainoavat. Eikö vastapuoli sitten ole aikaansaanut mitään pahennusta? Kuinka paljon onnettomuutta sisältyykään siihen törkeään pyhäinhäpäisyyn, että messu on tehty rahanhimon välineeksi! Kuinka suuri onkaan selibaatin häpeällisyys! Mutta kaikki vertailu sikseen! Tämä on meidän tilanteenmukainen vastauksemme Kumoamukseen. Nyt vain jätämme kaikkien hurskaiden ihmisten arvioitavaksi, onko vastapuolen ylpeily oikeaa, kun se katsoo Raamatun nojalla todella kumonneensa meidän Tunnustuksemme.
Loppu