Isien käsitys uhrista

XXVII uskonkohta. LUOSTARILUPAUS

Thüringenissä, Eisenachin kaupungissa eli kolmekymmentä vuotta sitten muuan fransiskaanimunkki, Johannes Hilten. Hänen oma veljeskuntansa pani hänet vankilaan siitä syystä, että hän oli moittinut eräitä hyvin tunnettuja väärinkäytöksiä. Olemme saaneet nähdä hänen kirjoituksiaan, ja niistä käy kyllin selvästi ilmi, millainen hänen oppinsa oli. Lisäksi ne, jotka ovat hänet tunteneet, todistavat, että hän oli hiljainen vanhus, ankara mutta ei pikkumainen. Hän ennusti yhtä ja toista; osaksi nämä asiat ovat tähän mennessä käyneet toteen, osaksi näyttävät olevan uhkaamassa. Emme tahdo ottaa niitä tässä puheeksi, ettei kukaan selittäisi meidän kertovan niistä joko vihasta jotakuta kohtaan tai eräitä mielistellen. Kun hän lopulta joko ikänsä vuoksi tai vankilansa epäterveellisyyden johdosta sairastui, hän kutsui luokseen esimiehensä ilmaistakseen tälle heikon terveydentilansa. Esimies alkoi kuitenkin farisealaisen kiihkon vallassa ankarin sanoin soimata miestä hänen opistaan, joista näytti olevan haittaa luostarin taloudelle. Silloin Hilten jätti puheet sairaudestaan sikseen, huokaisi ja sanoi tyynesti kärsivänsä tätä vääryyttä Kristuksen tähden, koska hän kerran ei ollut kirjoittanut eikä opettanut mitään, mikä voisi vaarantaa munkkien asemaa, vaan oli ainoastaan moittinut eräitä tunnettuja epäkohtia. "Mutta eräs toinen", hän jatkoi "on saapuva vuonna 1516, ja hän tekee teistä lopun, ettekä te kykene häntä vastustamaan." Juuri tämän lauseen, jossa viitataan munkkilaisuutta odottavaan tuhoon ja mainitaan tuo vuosiluku, löysivät myöhemmin hänen ystävänsä hänen itsensä kirjoittamana niiden selitysten joukosta, joita hän muistiinpanoissaan oli laatinut eräisiin Danielin kirjan kohtiin. Vaikkakin vasta tulevaisuus näyttää, mikä merkitys tämän miehen puheille on annettava, on kuitenkin myös muita merkkejä, ainakin yhtä varmoja kuin ennustukset, ennakoimassa muutosta munkkien maailmassa. Onhan tunnettua, kuinka luostareissa on vallalla tekopyhä suosiontavoittelu ja ahneus, kuinka suuri on tietämättömyys ja julmuus, varsinkin oppimattomimmissa, ja kuinka tyhjänpäiväisiä ovat heidän saarnansa, kun he yhtenään miettivät uusia keinoja saalistaakseen rahaa. Muitakin paheita on, mutta niitä ei tee mieli mainita. Luostareissa vaalittiin aikoinaan kristillistä sivistystä, mutta nyt ne ovat rappeutuneet ja huonontuneet kuin kullasta raudaksi tai Platonin sopusointuisesta kuutiosta täydelliseksi riitasoinnuksi, minkä Platon sanoo johtavan perikatoon. Juuri rikkaimmat luostarit elättelevät pelkkää laiskurijoukkoa, joka niissä hurskautta teeskennellen hekumoi kirkon julkisten uhrilahjojen varassa. Mutta Kristus varoittaa (Matt. 5:13) mauttomaksi käyvästä suolasta: se heitetään pois ihmisten tallattavaksi. Itselleen munkit sen tähden tällä elämällään jo veisaavat hautajaisvirsiä. Lisäksi tulee vielä toinenkin ennusmerkki, se että munkit paikka paikoin ovat surmauttaneet kunnon miehiä. Nämä veriteot Jumala on varmasti ennen pitkään kostava. Emme kuitenkaan kohdista syytöksiämme kaikkiin; käsityksemme mukaan elää näet luostareissa siellä täällä joitakin kunnon miehiä, joilla on maltillinen kanta ihmisten laatimiin jumalanpalvelusmenoihin ja muihin teelmiin, niin kuin niitä joissakin kirjoissa nimitetään, ja jotka eivät hyväksy keskuudessaan elävien tekopyhien harjoittamaa julmuutta.

Nyt me kuitenkin olemme käsittelemässä sitä oppia, jota Kumoamuksen laatijat parastaikaa puolustavat, emme sitä kysymystä, onko annetut luostarilupaukset pidettävä. Olemme näet sitä mieltä, että sallitut lupaukset on pidettävä, mutta esitämme seuraavat kysymykset: Tuottaako tällainen jumalanpalvelus syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskautuksen? Onko se hyvitys synneistä? Onko se kasteen veroinen? Onko se käskyjen ja neuvojen täyttämistä? Onko se evankelista täydellisyyttä? Tuottaako se ylimääräisiä ansioita? Pelastavatko nuo ansiot toisia, jos niitä siirretään heidän hyväksensä? Ovatko tässä mielessä tehdyt lupaukset sallittuja? Ovatko sellaiset lupaukset sallittuja, jotka tehdään hurskautta teeskennellen, mutta itse asiassa vain vatsan ja joutilaisuuden tähden? Ovatko ne lupaukset todellisia, joihin pakotetaan joko haluttomia tai sellaisia, jotka nuoruutensa tähden eivät vielä kykene arvioimaan kyseistä elämän laatua ja jotka heidän vanhempansa tai ystävänsä ovat sysänneet luostareihin yleisistä varoista elätettäviksi säästäen tällä tavoin perintörahat? Ovatko ne lupaukset sallittuja, jotka ilmeisesti johtavat onnettomaan tulokseen joko siitä syystä, ettei niitä heikkouden tähden kyetä pitämään, tai siksi, että niitä, jotka elävät noissa yhteisöissä, pakotetaan messun väärinkäyttöön ja jumalattomaan pyhäinpalvontaan sekä suostumaan hankkeisiin kunnon miesten päänmenoksi ja antamaan niihin apuansa? Näitä kysymyksiä me nyt olemme käsittelemässä. Me olemme puolestamme Tunnustuksessa puhuneet enimmäkseen sellaisista luostarilupauksista, joita paavien säännöksetkään eivät hyväksy, mutta vastapuolelta meitä vaaditaan hylkäämään kaikki, mitä olemme esittäneet. Juuri näin heidän sanansa kuuluvat.

Maksaa vaivan tarkkailla, millä juonilla he pyrkivät suoriutumaan meidän perusteluistamme ja mitä he esittävät oman kantansa tueksi. Käymme nyt siinä tarkoituksessa pikaisesti lävitse muutamia omia perustelujamme ja teemme yksin tein tyhjiksi vastustajiemme verukkeet. Luther on kuitenkin käsitellyt koko tämän asian tarkoin ja tyhjentävästi kirjassaan, jonka nimeksi hän on pannut De votis monasticis, Luostarilupaukset. Tahtoisimme tässä yhteydessä uudestaan viitata tuohon kirjaan.

Ensinnäkin on täysin varmaa, ettei sellainen lupaus ole sallittu, jonka antaja ajattelee sillä ansaitsevansa syntien anteeksiantamuksen Jumalan edessä tai hyvittävänsä syntinsä. Onhan tällainen käsitys ilmeistä evankeliumin häpäisemistä, evankeliumi kun opettaa, että saamme syntien anteeksiantamuksen lahjaksi, Kristuksen tähden, mistä edellä on laajasti puhuttu. Meillä oli siis täysi syy lainata Paavalin sanoja Galatalaiskirjeestä: (Gal. 5:4) "Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi; te olette langenneet pois armosta." Ne, jotka eivät pyri saavuttamaan syntien anteeksiantamusta Kristukseen uskomalla vaan luostarielämän teoilla, kaventavat Kristuksen kunniaa ja ristiinnaulitsevat hänet uudelleen. Mutta kuulkaapa, miten Kumoamuksen laatijat kiemurtelevat irti tästä. He selittävät Paavalin sanojen tarkoittavan pelkästään Mooseksen lakia ja lisäävät, että munkit noudattavat kaikkia sääntöjään Kristuksen tähden ja pyrkivät elämään yhä tarkemmin evankeliumin mukaisesti ansaitakseen iankaikkisen elämän. Kaiken päätteeksi he lausuvat nämä hirvittävät sanat: "Jumalatonta on siis kaikki, mitä tässä esitetään luostarielämää vastaan." Kuinka kauan sinä, Kristus, siedät tätä häväistystä, jota meidän vihollisemme kohdistavat sinun evankeliumiisi! Tunnustuksessa me sanoimme, että syntien anteeksiantamus saadaan lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta. Ellei tämä ole varsinainen evankeliumin ääni, ellei tämä ole iankaikkisen Isän tarkoitus, jonka sinä, joka olet Isän helmassa, olet ilmoittanut maailmalle, meitä kuritetaan oikeudenmukaisesti. Mutta sinun kuolemasi, sinun ylösnousemuksesi ja Pyhä Henki, koko sinun kirkkosi todistaa, että evankeliumin sisällys on juuri tämä: me emme saa syntien anteeksiantamusta omien ansioidemme tähden, vaan sinun tähtesi, uskon kautta.

Sanoessaan, ettei syntien anteeksiantamusta ansaita Mooseksen lakia noudattamalla, Paavali riistää tämän kunnian vielä suuremmalla syyllä ihmisten säätämiltä perinnäistavoilta. Sen hän lausuu selvästi Kolossalaiskirjeessä. (Kol. 2:16) Jos ei syntien anteeksiantamusta voitu ansaita edes Mooseksen lain avulla, joka oli Jumalan ilmoitusta, kuinka paljon vähemmän nuo joutavanpäiväiset, ihmisten tavanomaisesta elämästä poikkeavat menot voivat ansaita syntien anteeksiantamuksen?

Vastustajamme luulottelevat Paavalin poistavan Mooseksen lain siten, että Kristus astuu Mooseksen sijaan, Kristus ei siis anna syntien anteeksiantamusta lahjaksi, vaan toisiin lakeihin perustavien tekojen nojalla, mitä nyt mahdollisesti keksitäänkin. Tällä jumalattomalla ja kiihkomielisellä kuvittelulla he peittävät näkymättömiin Kristuksen hyvän työn. Sitten he luulottelevat, että niistä, jotka noudattavat tuota Kristuksen lakia, munkit pääsevät muita pidemmälle teeskennellyn köyhyytensä, kuuliaisuutensa ja siveytensä ansiosta, vaikka kaikki kuitenkin on pelkkää silmänlumetta. Köyhyydestä he kerskailevat kaiken mahdollisen yltäkylläisyyden keskellä. Kuuliaisuudesta he kerskuvat, vaikka millään ihmisryhmällä ei ole suurempaa vapautta kuin munkeilla. Selibaatista ei tee mieli mitään mainita; siitä, kuinka puhdasta se on monilla niilläkin, jotka pyrkivät sitä noudattamaan, kertoo Gerson. Mutta kuinka moni sitä pyrkii noudattamaan!

Tällä tavoin teeskennellen munkit siis pääsevät muka pidemmälle kuin muut evankeliumin mukaisessa elämässä. Kristus ei kuitenkaan ole tullut Mooseksen sijaan siinä mielessä, että hän antaisi synnit anteeksi meidän tekojemme perusteella, vaan sitä varten, että hän meidän puolestamme asettaisi omat ansionsa ja oman sovituksensa Jumalan vihaa vastaan ja me näin saisimme lahjaksi anteeksiantamuksen. Mutta se, joka sivuuttaa Kristuksen suorittaman sovituksen, asettaa omat ansionsa Jumalan vihaa vastaan ja pyrkii ansaitsemaan syntien anteeksiantamuksen omilla ansioillaan - toipa hän tarjolle Mooseksen lain, kymmenen käskyn, tai Benedisctuksen tai Augustinuksen tai minkä hyvänsä muun säännön mukaisia tekoja - se hävittää Kristuksen lupauksen, on hylännyt Kristuksen ja on langennut pois armosta. Tätä Paavali tarkoittaa.

Armollisin Kaarle-keisari, ruhtinaat ja kaikki säädyt! Teidän tulee huomata vastapuolen uskomaton häpeämättömyys. Vaikka me olemme viitanneet Paavalin sanoihin esittämämme käsityksen tueksi, he ovat kirjoittaneet tähän huomautuksen: "Jumalatonta on kaikki, mitä tässä esitetään luostarielämää vastaan." Mutta onko mitään varmempaa kuin se, että me saamme syntien anteeksiantamuksen uskolla, Kristuksen tähden? Tätä lausetta nuo heittiöt rohkenevat väittää jumalattomaksi. Olemme varmat siitä, että te, jos teille olisi huomautettu tästä kohdasta, olisitte käskeneet pyyhkiä yli Kumoamuksesta moisen häväistyksen.

Edellä olemme laajasti osoittaneet jumalattomaksi sen käsityksen, että me saavutamme syntien anteeksiantamuksen omilla teoillamme, ja näin ollen voimme tätä kohtaa käsiteltäessä sanoa sanottavamme suppeammin. Onhan ymmärtäväisen lukijan helppo päätellä, ettemme ansaitse syntien anteeksiantamusta luostarielämän teoilla. Ei siis ole mitenkään siedettävä sitä herjausta, jonka saamme lukea Tuomaan kirjoituksista, että nimittäin luostarilupaus on kasteen veroinen. Onhan aivan mieletöntä rinnastaa ihmisten säätämystä, johon ei sisälly Jumalan käskyä ja johon ei liity hänen lupaustaan, Kristuksen asetukseen, johon sisältyy Jumalan käsky ja hänen lupauksensa. Tämän lupauksen sisällyksenä on armoliitto ja iankaikkinen elämä.

Toiseksi. Kuuliaisuus, köyhyys ja naimattomuus - sikäli kuin viimeksi mainittu säilyy puhtaana - ovat ehdonvallan piiriin kuuluvia harjoituksia (adiafora). Siitä syystä pyhät voivat niitä noudattaa jumalattomuuteen syyllistymättä, niin kuin ovat tehneetkin pyhät miehet, Bernhard, Franciscus ja muut. He taas ovat turvautuneet niihin ulkonaisen hyödyn tähden, ollakseen vapaampia opettamaan ja suorittamaan muita hurskaita tehtäviä, eivät siinä mielessä, että nämä teot itsessään olisivat jumalanpalvelusta, joka vanhurskauttaa tai antaa iankaikkisen elämän. Sanalla sanottuna ne ovat luonteeltaan sellaisia, joista Paavali sanoo: (1 Tim. 4:8) "Ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähän." Luultavasti on nytkin siellä täällä luostareissa kunnon miehiä, jotka suorittavat sananpalvelusta samalla noudattaen kaikkia sääntöjä syyllistymättä mihinkään jumalattomiin harhaluuloihin. Se ajatus kuitenkin, että mainittujen sääntöjen noudattaminen on jumalanpalvelusta, jonka tähden meidät luetaan vanhurskaiksi Jumalan edessä, ja että me niiden avulla ansaitsemme iankaikkisen elämän, on ristiriidassa uskonvanhurskautta julistavan evankeliumin kanssa. Evankeliumihan opettaa, että meille Kristuksen tähden lahjoitetaan vanhurskaus ja iankaikkinen elämä. Se on ristiriidassa myös Kristuksen sanan kanssa: (Matt. 15:9) "Turhaan he palvelevat minua ihmiskäskyllä", samoin tämänkin lauseen (Room. 14:23) kanssa: "Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä." Miten he oikeastaan voivat väittää tätä menoa jumalanpalvelukseksi, jonka Jumala hyväksyy edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi, kun sen tukena ei ole ainoatakaan todistetta Jumalan sanassa?

Mutta katsokaapa, kuinka häpeämättömiä vastustajamme ovat! He eivät tyydy opettamaan, että mainittujen sääntöjen noudattaminen on vanhurskauttavaa jumalanpalvelusta. He väittävät lisäksi, että se on vielä täydellisempää jumalanpalvelusta, toisin sanoen että se tuo syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskautuksen paremmin kuin muut elämänmuodot. Tässä liittyvät toisiinsa monet turmiolliset harhakäsitykset. He kuvittelevat noudattavansa sekä käskyjä että neuvoja. Sitten nämä ihmiset luulevat, että heillä on ansioita enemmän kuin vaaditaankaan, ja myyvät näitä avokätisesti toisille. Tämä on täpötäynnä farisealaista valheellisuutta. Jumalattomuuden huippu on ajatus kymmenen käskyn täyttämisestä sillä tavoin, että ansioita jää vielä ylitse, vaikka kaikkia pyhiä ovat alati syyttämässä nämä käskyt: (5 Moos. 6:5) "Rakasta Herraan, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi" ja (Room. 7:7) "Älä himoitse". Profeetta sanoo: "Kaikki ihmiset ovat valhettelijoita", (Ps. 116:11) toisin sanoen: eivät ajattele oikein Jumalasta, eivät häntä kyllin pelkää eivätkä kyllin usko Jumalaan. Munkit siis ovat väärässä kerskuessaan luostarielämän sääntöjä noudattamalla täyttävänsä käskyt, jopa tekevänsä enemmän kuin käskyt vaativat.

Vielä on valhetta sekin, että luostarielämän sääntöjen noudattaminen merkitsisi evankeliumin neuvojen mukaisia tekoja. Eihän evankeliumi neuvo käyttämään poikkeavia vaatteita, erottelemaan ruokia eikä luopumaan yksityisomaisuudesta. Nämä ovat ihmisten laatimia perinnäissääntöjä, ja niistä kaikista on sanottu: (1 Kor. 8:8) "Ruoka ei lähennä meitä Jumalaan." Siksi ne eivät ole vanhurskauttavaa jumalanpalvelusta eivätkä täydellisyyttä, päin vastoin: kun niitä tarjoskellaan tällaisten valheellisten nimitysten varjolla, (1 Tim. 4:1) ne ovat pelkästään riivaajien oppia.

Täydellistä pidättyvyyttä suositellaan kyllä, mutta ainoastaan niille, joilla on tämä lahja, niin kuin edellä olemme sanoneet. Turmiollinen harha on sen sijaan sellainen ajatus, että evankelinen täydellisyys perustuisi ihmisten säätämien perinnäistapojen noudattamiseen. Jos niin olisi, voisivat muhamettilaistenkin munkit kerskailla evankelisesta täydellisyydestä. Se ei perustu muidenkaan, niin sanottujen ehdonvallan alaisten asioiden (adiafora) noudattamiseen, vaan koska Jumalan valtakunta (Room. 14:17) on vanhurskautta ja elämää sydämissä, täydellisyys on sitä, että jumalanpelko kasvaa, samoin luottamus Kristuksessa luvattuun laupeuteen, ja että kutsumuksesta pidetään kuuliaisesti huolta. Näinhän Paavali kuvaa täydellisyyttä: (1 Kor. 3:18) "Me muutamme kirkkaudesta kirkkauteen, niin kuin muuttaa Herra, joka on Henki." Hän ei sano: Me pukeudumme milloin mihinkin munkinkaapuun tai käytämme milloin mitäkin kenkiä tai vyötä. Surkeaa on, että kirkossa joudutaan lukemaan ja kuulemaan moisia fariselaisia, jopa muhamettilaisia käsityksiä, että evankelinen täydellisyys, Kristuksen valtakunnan täydellisyys, joka on iankaikkinen elämä, muka perustuisi tähän typerään määrättyjen vaateparsien ja muiden vastaavien joutavanpäiväisyyksien noudattamiseen.

Nyt saatte kuulla, kuinka arvottoman lauseen kunnon Areiopagiittamme ovat laatineet Kumoamukseen. Näin he väittävät: "Pyhässä Raamatussa sanotaan selvin sanoin, että luostarielämä, kun sitä tunnollisesti noudatetaan - ja sitähän kuka tahansa munkki kykenee Jumalan armon avulla noudattamaan - ansaitsee iankaikkisen elämän, vieläpä se näin ansaitsee paljon runsaampana. Tämän Kristus lupaa niille, (Matt. 19:29) jotka ovat luopuneet talosta tai veljistä jne." Näin kuuluvat vastustajiemme sanat, ja niissä väitetään ensiksikin julkeasti, että Raamattu selvin sanoin lausuu luostarielämän ansaitsevan iankaikkisen elämän. Missä siis Raamattu puhuu luostarielämästä? Tässä näette vastapuolen asiallisuuden! Tähän tapaan käyttelevät Raamattua nuo vätykset! Vaikka jokainen tietää, että luostarielämä on myöhäinen keksintö, he kuitenkin väittävät, että Raamattu puhuu nimenomaisesti tästä heidän säädöksestänsä.

Lisäksi he häpäisevät Kristusta väitteellään, että luostarielämällä ansaitaan iankaikkinen elämä. Jumala ei anna edes omalle lailleen sitä kunniaa, että sillä ansaittaisiin iankaikkinen elämä, niin kuin hän selvästi sanoo Hes. 20:25: "Minä annoin heille käskyjä, jotka eivät ole hyviä, ja oikeuksia, joista he eivät voi elää." Ensiksikin on varmaa, ettei luostarielämällä ansaita syntien anteeksiantamusta, vaan me saamme sen uskolla, lahjaksi, niin kuin edellä on sanottu. Sitten iankaikkinen elämä annetaan Kristuksen tähden ja Jumalan laupeudesta niille, jotka uskolla ottavat vastaan anteeksiantamuksen eivätkä aseta omia ansioitansa Jumalan tuomiota torjumaan. Bernhardkin lausuu näin vakavat sanat: "Sinun tulee ensinnäkin uskoa, ettet voi saada syntien anteeksiantamusta muutoin kuin Jumalan laupeuden kautta. Sitten sinun on uskottava, ettei sinulla voi olla yhden yhtäkään hyvää tekoa, jollei Jumala itse sitäkin anna. Ja viimein sinun on uskottava, ettet voi ansaita iankaikkista elämää millään omilla teoillasi, vaan sekin annetaan sinulle lahjaksi." Siihen, mitä Bernhard tämän jälkeen samaan suuntaan lausuu, olemme jo edellä viitanneet. Lopuksi hän vielä sanoo näin: "Älköön kukaan pettäkö itseään; huomaahan jokainen varmasti, jos tahtoo tarkoin harkita, ettei hän voi kymmenellätuhannella miehellä lähteä kohtaamaan sitä, joka tulee häntä vastaan kahdenkymmenentuhannen miehen voimalla." Koska kerran emme edes Jumalan lain vaatimia tekoja tekemällä ansaitse syntien anteeksiantamusta emmekä iankaikkista elämää, vaan meidän on turvauduttava Kristuksessa luvattuun Jumalan laupeuteen, paljon vähemmän on luostarielämän sääntöjen noudattamista pidettävä siinä kunniassa, että sillä ansaitaan syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä - eiväthän nuo säännöt ole mitään muuta kuin ihmisten laatimia perinnäissääntöjä.

Kaikki jotka opettavat, että luostarielämällä ansaitaan syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä, pimentävät näin tehdessään evankeliumin lahjaksi saatavasta syntien anteeksiantamuksesta ja Kristuksessa luvatusta laupeudesta, johon saamme turvautua. Sen luottamuksen, joka kuuluu Kristukselle, he kohdistavat tuohon typerään sääntöjen noudattamiseen. Kristuksen sijasta he palvovat kaapujaan ja saastojaan. Vaikka he itse ovat laupeuden tarpeessa, he jumalattomasti kuvittelevat tuottavansa ylimääräisiä ansioita ja myyvät niitä muille.

Esityksemme näistä asioista on sitäkin suppeampi, kun sen perusteella, mitä edellä olemme puhuneet vanhurskautuksesta, parannuksesta ja ihmisten laatimista perinnäissäännöistä, on täysin varmaa, etteivät luostarilupaukset ole mikään maksu, jonka vastineeksi meille annettaisiin syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä. Ja kun Kristus sanoo perinnäissääntöjä hyödyttömäksi jumalanpalvelukseksi, (Matt. 15:9) ne eivät mitenkään voi olla evankelista täydellisyyttä.

Näyttää kuitenkin siltä kuin vastustajamme haluaisivat ovelasti lieventää yleisesti vallalla olevaa käsitystä täydellisyydestä. He selittävät, ettei luostarielämä olekaan täydellisyyttä, ja väittävät sen sijaan, että se onkin tila, jossa täydellisyys voidaan saavuttaa. Kauniisti sanottu, ja muistaaksemme tämä oikaisu on Gersonin kynästä. Ilmeisesti viisaat miehet ovat loukkaantuneet tuohon kohtuuttomaan luostarielämän ylistelyyn. Kun eivät kuitenkaan ole rohjenneet siltä kokonaan kiistää täydellisyyden kunniaa, he ovat lisänneet tämän korjauksen, että luostarielämä on tila, jossa täydellisyys voidaan saavuttaa. Jos kehittelemme edelleen tätä ajatusta, ei luostarielämä ole täydellisyyden tila yhtään sen enempää kuin maanviljelijän tai käsityöläisen elämä. Nämäkin ovat näet elämänmuotoja, joissa voidaan saavuttaa täydellisyys. Tuleehan kaikkien ihmisten pyrkiä täydellisyyteen, elivätpä missä kutsumuksessa hyvänsä, toisin sanoen kasvaa jumalanpelossa, uskossa, lähimmäisenrakkaudessa ja muissa sellaisissa hengellisissä hyveissä.

Antonioksen ja muiden erakkojen elämänkerroista saamme lukea esimerkkejä siitä, miten eri elämänmuotoja on pidetty samanarvoisina. Kerrotaan, että Antonios pyysi Jumalaa osoittamaan hänelle, kuinka pitkälle hän oli päässyt erakkoelämää viettäessään. Jumala oli silloin unessa antanut hänen nähdä aleksandrialaisen suutarin, johon hänen tuli verrata itseään. Seuraavana päivänä Antonios tuli kaupunkiin, meni suutarin tykö ja tiedusteli tältä hänen harjoituksiaan ja armolahjojaan. Mutta keskusteltuaan miehen kanssa hän ei saanut selville muuta kuin sen, että tämä aamuisin lyhyesti rukoili koko kaupungin puolesta ja ryhtyi sitten harjoittamaan ammattiaan. Tästä Antonius käsitti, ettei vanhurskautus voi perustua siihen elämänmuotoon, jonka hän oli valinnut.

Vaikka vastustajamme nyttemmin lieventävätkin täydellisyyden ylistystä, he itse asiassa ovat toista mieltä. Hehän myyvät ansioita ja siirtävät niitä toisten hyväksi viitaten siihen, että luostareissa noudatetaan käskyjä ja neuvoja. Näin ollen heillä mielestään on ansioiden ylijäämä. Eikö tämä juuri ole sitä, että julkeasti katsotaan itse oltavan täydellisiä? Sanotaanhan edelleen Kumoamuksessakin, että luostarielämää viettävät pyrkivät muita tunnollisemmin elämään evankeliumin mukaisesti. Jos siis munkit elävät muita tunnollisemmin evankeliumin mukaisesti juuri siinä, että heillä ei ole yksityisomaisuutta, että he elävät naimattomina ja että he noudattavat tiettyjä sääntöjä vaatetuksessa, ruuassa ja muissa tyhjänpäiväisissä asioissa, silloinhan Kumoamus katsoo ihmisten säätämien perinnäissääntöjen olevan täydellisyyttä.

Samaten Kumoamus väittää munkkien ansaitsevan iankaikkisen elämän runsaampana kuin muut ja viittaa siinä Raamattuun: (Matt. 19:29) "Jokainen, joka on luopunut talosta" jne. Tässäkin Kumoamus siis julkeasti keinotekoisten hartaudenharjoituksien johtavan täydellisyyteen. Mainitulla raamatunkohdalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä luostarielämän kanssa. Eihän Kristus sitä tarkoita, että vanhemmista, puolisosta ja veljistä luopuminen olisi teko, joka on tehtävä syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän ansaitsemiseksi. Sellainen luopuminen on päinvastoin kirottua. Onhan Kristuksen häpäisemistä, jos joku luopuu vanhemmistaan tai puolisostaan siinä tarkoituksessa, että hän tällä teollaan ansaitsisi syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän.

Luopumista on kahdenlaista. On sellaista, joka tapahtuu ilman kutsumusta ja ilman Jumalan käskyä. Sitä Kristus ei hyväksy, sillä teot, joita me itse (Matt. 15:9) valitsemme, ovat "turhaa palvelemista". Ettei Kristus hyväksy tällaista pakenemista, käy vielä selvemmin ilmi siitä, että hän puhuu vaimosta ja lapsista luopumisesta. Tiedämmehän, että Jumalan käsky estää hylkäämästä vaimoa ja lapsia. Toinen luopuminen on sellaista, joka tapahtuu Jumalan käskyn perusteella, silloin nimittäin, kun vallanpitäjät pakottavat meidät joko väistymään sortovallan tieltä tai kieltämään evankeliumin. Tässä tapauksessa meillä on käsky ennemmin kestää vääryyttä ja sallia riistää itseltämme omaisuus, vaimo ja lapset, jopa henki. Tämän luopumisen Kristus hyväksyy, ja siksi hän lisää sanat "evankeliumin tähden". Niillä hän tahtoo ilmaista, ettei hän puhu sellaisista, jotka tekevät vääryyttä vaimolle ja lapsille, vaan niistä, jotka evankeliumin tunnustamisen tähden joutuvat kärsimään vääryyttä. Meidän tulee luopua jopa elämästämme evankeliumin tähden. Olisi hullunkurista tässä kohden ajatella jumalanpalvelukseksi sitä, että joku surmaisi itsensä ja näin luopuisi elämästään ilman Jumalan käskyä. Yhtä naurettavaa on ajatella, että olisi jumalanpalvelusta luopua omaisuudesta, ystävistä, vaimosta ja lapsista ilman Jumalan käskyä.

Varmaa siis on, että Kristuksen lausuma aivan väärin selitetään luostarielämää koskevaksi. Se kukaties kyllä pitää paikkansa, että luopuja saa satakertaisesti takaisin vielä tässä elämässä. Eiväthän useimmat rupea munkiksi evankeliumin tähden, vaan saadakseen ruokansa ja laiskotellakseen. Niukan perinnön sijasta he saavat omaisuutta runsain määrin. Mutta onhan koko munkkilaisuus täyttä teeskentelyä, ja vain silmänlumeeksi viitataan Raamatun todistuksiin. Näin syyllistytään kaksinkertaiseen syntiin: ihmisten pettämiseen ja petoksen harjoittamiseen Jumalan nimen varjolla.

Erästä toistakin täydellisyydestä puhuvaa kohtaa lainataan: (Matt. 19:21) "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene, myy, mitä sinulla on, ja anna köyhille, ja tule ja seuraa minua." Tämä raamatunlause on askarruttanut monia. On kuviteltu täydellisyydeksi sitä, että luovutaan talosta ja tavarasta. Suotakoon filosofien ylistää Aristipposta, joka upotti mereen suuren määrän kultaa. Tällaisilla esimerkeillä ei ole mitään tekemistä kristillisen täydellisyyden kanssa. Omaisuuden jako ja oikeuden omistamiseen sekä omaisuuden hallussapitoon kuuluu yhteiskunnalliseen järjestykseen, ja Jumalan sana hyväksyy sen tämän käskyn mukaisesti: (2 Moos. 20:15) Älä varasta. Käskyä tai neuvoa luopua omaisuudesta ei Raamatussa ole. Eihän evankelinen köyhyys ole omaisuudesta luopumista, vaan sitä, ettei olla ahneita eikä luoteta omaisuuteen. Tällä tavoin Daavid oli köyhä keskellä kuninkaanvaltansa rikkautta.

Koska siis omaisuudesta luopuminen ei ole muuta kuin ihmisten perinnäistapa, se on hyödytöntä jumalanpalvelusta. Aivan kohtuuttomasti sitä ylistellään Extravagantes-kirjan säädöksessä, jossa sanotaan, että luopuminen Jumalan tähden kaikesta omaisuudesta on ansiota tuottavaa ja pyhää sekä tie täydellisyyteen. On uskallettua näin hillittömästi ylistää menettelyä, joka on ristiriidassa yhteiskunnan tapojen kanssa. Mutta Kristushan sanoo mainitussa raamatunkohdassa sitä täydellisyydeksi! Ei suinkaan - he tekevät väkivaltaa tekstille lainatessaan sitä typistetyssä muodossa. Täydellisyys sisältyy siihen, mitä Kristus lisää: Seuraa minua! Kuuliaisuuden esikuva on esitetty kutsumukseen kytkettynä. Koska kutsumukset ovat erilaisia, ei kyseessä oleva kutsumuskaan kuulu kaikille, vaan nimenomaan sille henkilölle, jonka kanssa Kristus tässä puhuu. Niinhän Daavid oli kutsuttu hallitsemaan ja Aabraham uhraamaan poikansa, eikä meidän pidä heidän kutsumuksiaan jäljitellä. Kutsumukset ovat henkilökohtaisia, samoin kuin tehtävätkin vaihtelevat eri aikoina ja eri henkilöiden mukaan. Kuuliaisuuden esikuva on kuitenkin kaikille yhteinen. Tuo nuorukainen olisi saavuttanut täydellisyyden, jos olisi uskonut ja noudattanut tätä kutsua. Näin merkitsee täydellisyys meille sitä, että olemme itse kukin oikeassa uskossa kuuliaiset omalla kutsumuksellemme.

Kolmanneksi. Luostarilupauksissa sitoudutaan siveelliseen puhtauteen. Olemme kuitenkin edellä pappien avioliittoa käsitellessämme todenneet, ettei ihmisissä vallitsevaa luonnon järjestystä voi laeilla kumota. Koska kaikilla ei ole pidättyvyyden lahjaa, monet heikkoutensa tähden onnistuvat pidättymisessä huonosti. Mitkään lupaukset ja mitkään lait eivät todellakaan voi tehdä tyhjäksi tätä Pyhän Hengen käskyä: (1 Kor. 7:2) "Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa." Sen tähden ei niiden ole luvallista tehdä tätä lupausta, joilta puuttuu pidättyvyyden lahja ja jotka heikkouden tähden lankeavat epäpuhtauteen. Tästä asiasta kokonaisuutena on edellä kylliksi puhuttu. Oudoksuttaa, että vastustajamme, vaikka he selvästi näkevät vaarat ja pahennukset, yhtä kaikki puolustavat perinnäissääntöjään vastoin Jumalan selvää käskyä. Heihin eivät tehoa edes sanat, (Matt. 23:13-28) joilla Kristus nuhtelee fariseuksia siitä, että nämä olivat laatineet perinnäissääntöjä vastoin Jumalan sanaa.

Neljänneksi. Ne, jotka elävät luostareissa, ovat vapaat lupauksistaan, koska siellä vietetään jumalattomia jumalanpalvelusmenoja. Sellaista on messun häpäiseminen viettämällä sitä vainajien hyväksi tulojen hankkimista varten. Sellaista on pyhimysten palvonta, jossa tehdään kaksinkertaisesti syntiä: pyhät asetetaan Kristuksen sijaan ja heitä kunnioitetaan jumalattomasti - esimerkiksi dominikaanit ovat sommitelleet autuaan Neitsyen ruusukkorukouksen, jonka lukeminen on pelkkää (Matt. 6:7) "tyhjän hokemista", yhtä typerää kuin jumalatonta, omiaan edistämään valheellista luottamusta. Tätä jumalattomuutta käytetään lisäksi yksinomaan rahan hankkimiseen. Edelleen ei kuulla eikä opeteta evankeliumia Kristuksen tähden lahjaksi saatavasta syntien anteeksiantamuksesta, ei uskonvanhurskaudesta, oikeasta parannuksesta eikä sellaisista teoista, jotka perustuvat Jumalan käskyyn. Harrastellaan vain filosofisia väittelyitä tai jumalanpalvelusperinteitä, jotka peittävät Kristuksen pimentoon.

Emme tahdo tässä puhua seremoniapalveluksesta kokonaisuudessaan, lukukappaleista, laulusta ja sen semmoisesta, mitä kyllä voitaisiin suvaita, jos tätä tehtäisiin harjoituksen vuoksi, niin kuin Raamattua luetaan kouluissa, joissa tarkoituksena on opettaa oppilaita ja opetuksen yhteydessä herättää joitakuita jumalanpelkoon ja uskoon. Mutta nyt kuvitellaan, että nämä seremoniat ovat sellaista jumalanpalvelusta, joka ansaitsee syntien anteeksiantamuksen itselle ja muille. Siitä syystähän näitä seremonioita aina vain lisätään. Jos niitä ruvettaisiin harjoittamaan kuulijoiden opettamiseksi ja kehottamiseksi, lyhyistä ja täsmällisistä lukukappaleista olisi enemmän hyötyä kuin tuosta loputtomasta hokemisesta. Näin ollen koko luostarielämä on täynnä tekopyhyyttä ja vääriä käsityksiä. Kaiken tämän lisäksi tulee vielä sekin vaara, että mainituissa yhteisöissä elävät pakotetaan yhtymään niiden mielipiteeseen, jotka vainoavat totuutta. On siis monia tärkeitä ja painavia syitä, joiden nojalla kunnon miehet ovat vapaat jättämään tämän elämänmuodon.

Lopuksi kirkolliset säädöksetkin vapauttavat monia, jotka ovat harkitsemattomasti, munkkien houkuttelemina, tai ystäviensä painostuksesta tehneet lupauksensa. Tuollaisia lupauksia eivät kirkolliset säädöksetkään pidä lupauksina. Kaikesta sanotusta käy ilmi, että on monen monta syytä, joiden perusteella tähänastiset luostarilupaukset eivät olekaan päteviä lupauksia, ja siitä syystä voidaan huolehti luopua tästä elämänmuodosta, joka on täynnä tekopyhyyttä ja vääriä käsityksiä.

Tässä kohden he meitä vastustaakseen viittaavat nasiireihin, joista Mooseksen laki puhuu. (4 Moos. 6:2 s.) Nasiirit eivät kuitenkaan tehneet lupauksiaan sellaisten käsitysten vallassa, joita me olemme munkeista puhuessamme moittineet. Nasiirien tavat olivat harjoitusta tai uskon tunnustamista ihmisten nähden; ei se tuottanut heille syntien anteeksiantamusta Jumalan edessä eikä vanhurskauttanut heitä Jumalan edessä. Sitten vielä, samoin kuin ympärileikkaus ja teurasuhrit eivät nykyään olisi jumalanpalvelusta, ei liioin nasiirien tapoja enää sovi pitää jumalanpalveluksena, vaan ne tulee yksinkertaisesti arvioida ehdonvallan asiaksi. Sellainen vertailu ei siis ole oikea, että rinnastetaan munkkilaisuus, joka on ilman Jumalan sanaa laadittu olemaan jumalanpalvelusta syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskautuksen ansaitsemiseksi, ja nasiirien tavat, jotka perustuivat Jumalan sanaan mutta eivät olleet tarkoitetut sitä varten, että niillä ansaittaisiin syntien anteeksiantamus. Nehän olivat ulkonaista harjoitusta samoin kuin muukin lain määräämät seremoniat. Samaa voidaan sanoa muista lupauksista, joista vanhan liiton aikana annettiin määräyksiä.

Vedotaan myös reekabilaisiin. Heillä ei ollut mitään omaisuutta eivätkä he juoneet viiniä, niin kuin Jeremia mainitsee 35. luvussaan. (Jer. 35:6) Reekabilaisten esikuva sopiikin todella mainiosti meidän munkkeihimme, joiden luostarit ovat komeampia kuin kuninkaiden palatsit ja jotka viettävät ylellistä elämää. Kaiken niukkuutensa keskellä reekabilaiset kuitenkin elivät avioliitossa. Meidän munkkimme elelevät hekuman ympäröiminä, mutta teeskentelevät selibaattia.

Muuten on paikallaan, että esikuvia selitetään ohjeellisen säännön, nimittäin varmojen ja selvien raamatunkohtien mukaan eikä vastoin tätä sääntöä eli vastoin Raamattua. Aivan varmaa on, ettemme me joitakin tapoja noudattamalla ansaitse syntien anteeksiantamusta emmekä vanhurskautusta. Koska kerran reekabilaisia Raamatussa ylistetään, he eivät tietenkään ole noudattaneet tapojaan siitä syystä, että olisivat luulleet sillä tavoin ansaitsevansa syntien anteeksiantamuksen tai ajatelleet tekoansa vanhurskauttavaksi jumalanpalvelukseksi tai muuksi toimeksi, jonka tähden - ei Jumalan laupeuden ja luvatun siemenen tähden - he saavuttaisivat iankaikkisen elämän. Siitä syystä heitä ylistetään, että he noudattivat isiensä käskyä ja olivat kuuliaisia Jumalan sanalle: Kunnioita isääsi ja äitiäsi.

Reekabilaisten tavoilla oli myös oma, vain heitä koskeva tarkoituksensa. Koska he eivät olleet israelilaisia vaan muukalaisia, heidän kantaisänsä oli ilmeisesti tahtonut erottaa heidät selvin merkein muista samanheimoisista, etteivät he luisuisi maan kansan jumalattomuuteen. Näiden merkkien tarkoitus oli muistuttaa heitä uskon ja kuolemattomuuden opista. Tällainen tarkoitusperä on luvallinen. Luostarielämän tarkoitusperä sen sijaan on perinnäisesti aivan toinen: luulotellaan, että luostarielämän teot ovat jumalanpalvelusta, ja kuvitellaan, että niillä ansaitaan syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus. Reekabilaiset eivät siis ollenkaan sovellu luostarielämän esikuvaksi. Emme nyt puutu kaikkiin muihin epäkohtiin, joita luostarielämään sen nykyisessä muodossa liittyy.

He vetoavat myös 1. Timoteus-kirjeen 5. lukuun, jossa on puhe seurakuntaa palvelevista, yhteisistä varoista elätettävistä leskistä. Siellä sanotaan: (1 Tim. 5:11 s.) "Nuoret lesket tahtovat mennä naimisiin, ja ovat tuomion alaisia, koska ovat ensimmäisen uskonsa hyljänneet." Olettakaamme aluksi, että apostoli puhuu lupauksista. Siinäkään tapauksessa tätä paikkaa ei voi käyttää luostarilupausten tueksi, sillä niitä tehdään väärää jumalanpalvelusta ajatellen ja siinä luulossa, että näin ansaitaan syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus. Paavalihan korottaa äänensä torjuakseen kaiken jumalanpalveluksen, kaikki lait ja kaikki teot, jos niitä ruvetaan noudattamaan siinä mielessä, että ne ansaitsisivat syntien anteeksiantamuksen tai että me niiden avulla emmekä Kristuksen tähden ja armosta saavuttaisimme iankaikkisen elämän. Leskien lupaukset, jos sellaisia on tehty, ovat tästä syystä olleet jotakin vallan muuta kuin luostarilupaukset.

Kaiken lisäksi olisi, jos vastustajamme eivät lakkaa vääristelemästä tätä kohtaa luostarilupauksia koskevaksi, väännettävä samaan suuntaan sekin sana, (1 Tim. 5:9) joka kieltää ottamasta luetteloon kuuttakymmentä vuotta nuorempaa leskeä. Jos näin on, ennen tuota ikää tehdyt lupaukset raukeavat. Kirkko ei kuitenkaan vielä tiennyt näistä lupauksista mitään. Siksi Paavali ei tuomitse leskiä siitä syystä, että he tahtovat mennä naimisiin - hänhän käskee nuorempien tehdä niin - vaan siitä syystä, että he, vaikka saivatkin elatuksena yhteisistä varoista, kävivät himokkaiksi ja sen johdosta hylkäsivät uskon. Tätä apostoli sanoo ensimmäiseksi uskoksi, eikä siinä ole kysymys luostarilupauksesta, vaan kristinuskosta. Juuri tällä tavalla hän puhuu uskosta samassa luvussa: (1 Tim. 5:8) "Jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon." Hän puhuu uskosta aivan toisin kuin sofistit. Hän ei myönnä niiden, jotka ovat kuolemansynnin vallassa, olevan uskossa. Siksi hän sanoo niiden, jotka eivät pidä huolta omaisistaan, hylänneen uskon. Samaan tapaan hän sanoo kevytmielisten naikkosten hylänneen uskon.

Olemme käyneet läpi joitakin omista perusteluistamme ja samalla kumonneet vastapuolen syytöksiä. Esitystämme emme ole sommitelleet yksinomaan vastustajiamme silmällä pitäen, vaan ennemminkin ajatellen hurskaita ihmisiä, sitä että heillä olisi nähtävissään ne syyt, joiden perusteella heidän tulee hylätä luostarielämän tekopyhyys ja kuviteltu jumalanpalvelus. Torjuuhan sen kaikkinensa tämä yksi ainoa Kristuksen sana: (Matt. 15:9) "Turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä." Tästä syystä lupaukset sinänsä ja lisäksi ruokia, lukukappaleita, veisaamista, vaatetusta, jalkineita ja vöitä koskevien sääntöjen noudattaminen ovat Jumalan edessä hyödytöntä palvelusta. Varmasti tietäkööt kaikki hurskaat ihmiset ilman muuta farisealaisena kirotuksi sen väärän luulon, että mainittujen sääntöjen noudattaminen ansaitsee syntien anteeksiantamuksen, että meidät vanhurskautetaan niiden tähden ja että me niiden tähden saamme osaksemme iankaikkisen elämän, emme laupeudesta, Kristuksen tähden. Niiden pyhien miesten, jotka ovat viettäneet elämänsä näissä mainituissa elämänmuodoissa, on täytynyt luopua luottamuksesta moisten sääntöjen noudattamiseen ja oppia se seikka, että heillä on syntien anteeksiantamus lahjana Kristuksen tähden ja että heillä on osakseen odotettavana iankaikkinen elämä laupeudesta Kristuksen tähden eikä moisten menojen tähden, koska Jumala hyväksyy ainoastaan sellaisen palveluksen, jonka hän omalla sanallaan on säätänyt ja joka tapahtuu uskossa.


XXVIII uskonkohta Sisällysluettelo Tunnustuskirjat