Uhreja on kahta päälajia, ei useampia. Toinen laji on sovitusuhri, toisin sanoen suoritus, joka tapahtuu sovitukseksi syyllisyydestä ja rangaistuksesta ja joka siis sovittaa Jumalan eli lepyttää Jumalan vihan tai joka ansaitsee toisille syntien anteeksiantamuksen. Toinen on kiitosuhri, . Sillä ei ansaita syntien anteeksiantamusta eikä sovitusta, vaan sen me suoritamme sovitettuina, kiittääksemme saamastamme syntien anteeksiantamuksesta ja muista osaksemme tulleista hyvistä teoista eli osoittaaksemme niiden johdosta kiitollisuutta.
Nämä kaksi uhrin lajia on sekä tätä kiistakysymystä käsiteltäessä että muissakin kiistoissa pidettävä tarkoin esillä, aivan silmien edessä, ja aivan erityisesti on varottava sekoittamasta niitä toisiinsa. Jos se tämän kirjan puitteissa olisi mahdollista, lisäisimme tähän kysymyksessä olevan erittelyn perusteet. Siitähän on kyllin monia todisteita Hebrealaiskirjeessä ja muuallakin. Kaikki leeviläisuhritkin voidaan jäsentää kuuluviksi näihin kahteen lajiin, kukin paikkaansa. Laissa sanottiin nimittäin muutamia uhreja sovitusuhreiksi niiden kuvaannollisen merkityksen tähden, ei sen tähden, että ne olisivat ansainneet syntien anteeksiantamuksen Jumalan edessä, vaan sen tähden, että ne ansaitsivat syntien anteeksiantamuksen lain vanhurskauden mukaan, jottei niitä, joiden hyväksi ne toimitettiin, olisi suljettu tuon kansanyhteisön ulkopuolelle. Niinpä niitä sanottiin sovitusuhreiksi synnistä ja polttouhreiksi rikkomuksesta. Kiitosuhreja,(kreikkaa e&ypsilon;xariotika;), olivat taas ruokauhri, juomauhri, kiitollisuusuhrit, uutislahjat ja kymmenykset.
Maailmassa on itse asiassa kuitenkin uhrattu yksi ainoa sovitusuhri, nimittäin Kristuksen kuolema, niin kuin Hebrealaiskirje opettaa: (Hebr. 10:4) "Mahdotonta on, että härkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä", ja vähän jäljempänä siinä sanotaan Kristuksen tahdosta: (Hebr. 10:10) "Tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan." Jesaja taas selittää lakia, jotta tietäisimme, että Kristuksen kuolema eikä lain seremonioiden täyttäminen todella on meidän syntiemme sovitus eli hyvitys, (Jes. 53:10) ja siksi hän sanoo: "Kun hän on pannut sielunsa vikauhriksi, hän näkee jälkeläisiä pitkälle tulevaisuuteen" jne. Tässä esiintyvä sana (hebreaa fsa) merkitsee näet vikauhria. Lain aikana se on ilmaissut sen seikan, että oli tuleva uhri hyvitykseksi meidän synneistämme ja Jumalan sovittamiseksi siitä ihmiset tietäisivät, ettei Jumala tahdo tehdä sovintoa meidän kanssamme omien vanhurskaiden tekojemme, vaan toisen, nimittäin Kristuksen ansioiden perusteella. Paavali kääntää saman (hebreaa fsa)-sanan sanalla 'synti' Room. 8:3: "Hän tuomitsi synnin synnin tähden" toisin sanoen: hän rankaisi synnin synnin tähden eli uhrilla synnin sovittamiseksi. Tämän sanan merkitys voidaan helpommin käsittää pakanallisten tapojen taustaa vasten, joita näemme otetun käytäntöön isien puheiden perusteella, kun nämä on väärin ymmärretty. Latinaksi sanottiin sovitusuhria hostiaksi, ja se uhrattiin Jumalan vihan lepyttämiseksi suurten onnettomuuksien kohdatessa, kun Jumala näytti olevan vihastunut. Toisinaan uhrattiin ihmisuhrejakin, kukaties siitä syystä, että oli kuultu ihmisuhrin aikanaan sovittavan Jumalan koko ihmiskunnan kanssa. Samasta asiasta ovat kreikkalaiset käyttäneet milloin sanaa (kreikkaa ka&ypsilon;araµata), milloin (kreikkaa periψηµata). Jesaja ja Paavali siis tarkoittavat sitä, että Kristus on tehty hostiaksi, toisin sanoen sovitusuhriksi, jotta Jumala sovitettaisiin hänen ansioillansa, ei meidän.
Pysyköön siis tämän asian kohdalla voimassa se, että yksin Kristuksen kuolema on todella sovittava uhri. Mainittuja leeviläisiä uhreja nimitettiin näet sovitusuhreiksi sitä varten, että viitattaisiin tulevaan sovitusuhriin. Siitä syystä ne eräänlaisina vertauskuvina olivatkin hyvitystä, jonka avulla saavutettiin lain vanhurskaus, jotta synnintekijöitä ei tarvitsisi sulkea yhteisön ulkopuolelle. Niiden tuli kuitenkin väistyä sen jälkeen kun evankeliumi oli ilmestynyt, ja koska niiden tuli väistyä evankeliumin ilmestyessä, ne eivät olleetkaan todellisia sovitusuhreja, kun kerran evankeliumi on luvattu sitä varten, että se tarjoaisi meille sovituksen.
Mainitsematta ovat nyt vielä eukaristiset eli kiitosuhrit: evankeliumin saarna, usko, Jumalan avuksihuutaminen, kiittäminen, tunnustaminen, pyhien ahdistukset, jopa pyhien kaikki hyvät teot. Nämä uhrit eivät ole hyvitystekoja niiden puolesta, jotka niitä suorittavat, eivätkä ne ole siirrettävissä toisten hyväksi, niin että ne pelkän suorittamisen nojalla tuottaisivat näille syntien anteeksiantamuksen ja sovituksen. Niitähän uhraavat sellaiset, jotka jo ovat sovitettuja. Tällaisia ovat uuden liiton uhrit, kuten Pietari opettaa 1 Piet. 2:5: "Te olette pyhä papisto, uhrataksemme hengellisiä uhreja." Hengellisiä uhreja ei panna kuitenkaan vain eläinuhrien vastakohdaksi, vaan myös sellaisten ihmistekojen, joita uhrataan vain ulkonaista suoritusta silmälläpitäen, koska "hengellinen" tarkoittaa Pyhän Hengen meissä aikaansaamia mielenliikkeitä. Samoin opettaa Paavali Room. 12:1: "Antakaa ruumiinne eläväksi ja pyhäksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne." Järjellinen jumalanpalvelus taas tarkoittaa jumalanpalvelusta, jossa Jumala ymmärretään ja käsitetään sydämessä, niin kuin tapahtuu jumalanpelon ja Jumalaan kohdistuvan luottamuksen tunteissa. Se ei siis ole vastakohta vain leeviläiselle jumalanpalvelukselle, jossa teurastettiin eläimiä, vaan myös sellaiselle jumalanpalvelukselle, jossa kuvitellaan uhrattavan tekoja pelkästään suorittamalla ne. Samaa opettaa Hebrealaiskirjeen 13. luku: "Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle aina kiitosuhria." Selitykseksi siinä vielä lisätään sanat "niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä tunnustavat". Tässä käsketään uhraamaan ylistystä, toisin sanoen avuksi huutamista, kiitosta, tunnustusta ynnä muuta samanlaista. Nämä eivät merkitse mitään sen nojalla, että ne vain ulkonaisesti suoritetaan, vaan niillä on merkityksensä uskon tähden. Siitä muistuttaa ilmaus "uhratkaamme hänen kauttansa", mikä merkitsee: uskossa Kristukseen.
Kaiken kaikkiaan: uuden liiton jumalanpalvelus on hengellistä, toisin sanoen se on sydämessä olevaa uskonvanhurskautta ja uskon hedelmiä. Siitä syystä se panee viralta leeviläisen jumalanpalveluksen. Kristus sanoo Joh. 4:23s: "totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä senkaltaisia rukoilijoita myös Isä tahtoo. Jumala on henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa." Tämä raamatunlause torjuu selvästi kaikki luulot, että uhrit voisivat vaikuttaa pelkästään sen nojalla, että ne suoritetaan. Sehän opettaa, että on rukoiltava hengessä, toisin sanoen sydämen halulla ja uskossa. Siitä syystä myös vanhan liiton profeetat hylkäsivät kansan luulot, että uhrit vaikuttavat pelkästään toimittamisen nojalla, ja opettivat vanhurskautta ja hengellisiä uhreja. Jer. 7:22s: "En minä puhunut enkä antanut käskyä teidän isillenne poltto- ja teurasuhreista silloin, kun minä vein heidät pois Egyptin maasta, vaan minä käskin heitä ja sanoin: 'Kuulkaa minun ääntäni, niin minä olen teidän Jumalanne' jne. Millä lailla luulisimme juutalaisten kuunnelleen tätä saarnaa, joka näyttää olevan avoimessa ristiriidassa Mooseksen kanssa? Olihan kaikkien tiedossa, että Jumala oli isille antanut käskyt polttouhreista ja teurasuhreista. Jeremia tuomitsee kuitenkin heidän uhrikäsityksensä, joka ei ollut Jumalasta peräisin, nimittäin sen luulon, että nuo uhrimenot lepyttäisivät hänet vain sillä, että ne suoritetaan. Jeremia lisää kuitenkin uskosta puhuvan sanan, sen että Jumala on käskenyt näin: "Kuulkaa minua", toisin sanoen: Uskokaa minua, että minä olen teidän Jumalanne ja tahdon teidän tuntevan minut sellaiseksi, joka armahtaa ja auttaa. En minä tarvitse teidän uhrejanne; luottakaa siihen, että minä tahdon olla Jumala, joka vanhurskauttaa ja pelastaa, en teidän tekojenne tähden, vaan oman sanani ja lupaukseni tähden. Pyytäkää ja odottakaa apuani vilpittömästi ja sydämestänne.
Myös 49. psalmissa hylätään se käsitys, että jumalanpalvelus on otollinen sen pelkän suorittamisen nojalla. Herra torjuu siinä uhrit ja vaatii avuksi huutamista: (Ps. 50:13, 15) "Minäkö söisin härkien lihaa? - Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." Tämä kohta todistaa, että oikea (kreikkaa latreia), jumalanpalvelus, ja oikea kunnioittaminen ovat juuri sitä, että me sydämestämme huudamme häntä avuksi. Samoin sanotaan 39. psalmissa: (Ps. 40:7) "Teurasuhriin ja ruokauhriin sinä et mielisty; minun korvani sinä avasit", toisin sanoen: Sinä annoit minulle sanasi, jotta minä sen kuulisin, ja vaadit minua uskomaan sanaasi ja lupauksiisi, siihen, että todella tahdot minua armahtaa ja rientää avukseni. Samoin psalmissa 50: (Ps. 51:18 s.) "Polttouhri ei ole sinulle mieleen. Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää." Edelleen psalmi 4: "Uhratkaa vanhurskauden uhreja ja luottakaa Herraan." Daavid käskee luottamaan ja sanoo sitä oikeaksi uhriksi, näin ilmaisten, etteivät muut uhrit ole todellisia eivätkä oikeita. Vielä sanotaan psalmissa 115: (Ps. 116:17) "Sinulle minä uhraan kiitosuhrin ja huudan avukseni Herran nimeä." Avuksi huutamista sanotaan siis kiitosuhriksi.
Raamattuhan on täynnä todistuksia, jotka opettavat meille, etteivät uhrit sovita Jumalaa pelkästään sen nojalla, että ne toimitetaan. Sen tähden Raamattu opettaakin, että uudessa liitossa leeviläisten jumalanpalvelusmenojen tultua kumotuksi tuodaan uusia ja puhtaita uhreja, joita ovat usko, avuksi huutaminen, kiitos, tunnustus ja evankeliumin julistaminen sekä evankeliumin tähden osaksi tulevat ahdistukset.
Juuri näistä uhreista puhuu Malakia: (Mal. 1:11) "Auringon noususta hamaan sen laskuun on minun nimeni oleva suuri pakanain seassa, ja joka paikassa uhrataan minun nimeni kunniaksi suitsutusta ja tuodaan puhdas ruokauhri." Vastustajamme vääntävät tämän lauseen väkisin messua tarkoittavaksi viitaten isien arvovaltaiseen kantaa. Tähän on helppo vastata. Vaikka lause tarkoittaisikin messua, ei siitä seuraa, että messu vanhurskauttaa pelkästään sen toimittamisen nojalla, eikä sitä, että se toisiin sovellettuna ansaitsee syntien anteeksiantamuksen, eikä mitään sen kaltaista. Ei profeetta tässä lausu mitään siitä, mitä munkit ja sofistit hävyttömästi sepustelevat. Muuten profeetan sanat ihan itse ilmaisevat, mitä hän tarkoittaa. Ensinnä niistä käy ilmi, että Herran nimi on oleva suuri. Tämän saa aikaan evankeliumin saarna. Sehän tekee tunnetuksi Kristuksen nimen, ja näin opitaan tuntemaan Isän Kristuksessa lupaama laupeus. Evankeliumin saarna herättää uskon niissä, jotka sen ottavat vastaan. Nämä huutavat Jumalaa avuksi, kiittävät häntä, kestävät ahdistuksia häntä tunnustaessaan ja tekevät hyviä tekoja Kristuksen kunniaksi. Näin on Herran nimi oleva suuri pakanain seassa. Suitsutus ja puhdas ruokauhri eivät siis tarkoita jumalanpalvelusmenoja, jotka vain toimitetaan, vaan kaikkia uhreja, jotka tekevät Herran nimen suureksi: uskoa, avuksi huutamista, evankeliumin saarnaa ja tunnustusta. Eikä meillä ole mitään sitä vastaan, jos joku tahtoisi tähän sisällyttää jumalanpalvelusmenotkin, kunhan niillä vain ei tarkoiteta pelkkää ulkonaista toimitusta eikä opeteta, että menoista on hyötyä niiden pelkän suorittamisen nojalla. Sisällytämmehän me kiitosuhreihin eli Jumalan ylistämiseen myös Jumalan sanan julistamisen; näin ollen juuri Herran ehtoollisen nauttiminen voi olla ylistystä eli kiittämistä. Ei ehtoollinen kuitenkaan vanhurskauta vain sen perusteella, että se nautitaan, eikä sitä pidä soveltaa muiden hyväksi siten, että se heille ansaitsisi syntien anteeksiantamuksen. Hieman tuonnempana me esitämme, missä mielessä jumalanpalvelusmenotkin voivat olla uhri. Koska nyt Malakia joka tapauksessa puhuu kaikesta uuden liiton jumalanpalveluksesta eikä vain Herran ehtoollisesta ja koska hän ei tue farisealaisia käsityksiä siitä, että pelkkä toimitus saa jotain aikaan, hän ei ole vähääkään meitä vastaan, vaan päinvastoin meille avuksi. Hänhän vaatii sydämen jumalanpalvelusta, joka todella tekee Herran nimen suureksi.
Malakian kirjasta esitetään toinenkin lause: (Mal. 3:3) "Ja hän puhdistaa Leevin pojat, saa heidät puhtaiksi kuin kullan ja hopean, ja sitten he tuovat Herralle uhrilahjoja vanhurskaudessa." Tämä kohta vaatii selvästi vanhurskasten uhreja, eikä se siitä syystä kelpaa tukemaan käsitystä, että teot tekoina vanhurskauttavat. Leevin poikien, toisin sanoen uuden liiton opettajien uhreja ovat evankeliumin saarnaaminen ja tämän saarnan hyvät hedelmät, niin kuin Paavali sanoo Room. 15: "Minä toimitan Jumalan evankeliumin uhripalvelusta, niin että pakanakansoista tulisi otollinen ja Pyhässä Hengessä pyhitetty uhri", toisin sanoen, että pakanoista tulisi uskon kautta Jumalalle otollisia uhreja. Lain aikana tapahtunut teurastaminen näet viittasi sekä Kristuksen kuolemaan että evankeliumin saarnaan, jolla meidän vanhaa ihmistämme tulee kuolettaa ja panna meissä alulle uutta, iankaikkista elämää.
Vastustajamme vääntävät kuitenkin joka kohdassa uhri-sanan väkisin pelkästään ulkonaista jumalanpalvelustoimitusta tarkoittavaksi. Evankeliumin saarnan, uskon avuksi huutamisen ja muut sellaiset he sivuuttavat, vaikka jumalanpalvelukset on järjestetty juuri niitä silmälläpitäen ja vaikka uuteen liittoon kuuluvat välttämättä sydämen uhrit eikä ulkonaisten menojen toimittaminen syntien poistamiseksi leeviläisen uhripalveluksen tapaan.
Vedotaan myös jokapäiväiseen uhriin: samoin kuin lain aikana toimitettiin jokapäiväinen uhri, tulee messun muka olla uuden liiton jokapäiväinen uhri. Olisihan mukavaa vastapuolen kannalta, jos me suostuisimme vertauskuvilla voitettaviksi. Tunnettuahan kuitenkin on, että vertauskuvat ovat huono todistuksen lähde. Ei meillä silti ole mitään sitä vastaan, että messu ymmärretään jokapäiväiseksi uhriksi, kunhan vain messu käsitetään eheäksi kokonaisuudeksi, toisin sanoen jumalanpalvelukseksi, johon sisältyy evankeliumin saarna, usko, avuksi huutaminen ja kiitos. Nämä näet kaikki yhdessä muodostavat uuden liiton jokapäiväisen uhrin, koska koko jumalanpalvelus on järjestetty niin tähden eikä sitä voi erottaa niistä. Siksi Paavali sanookin: (1 Kor. 11:26) "Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte Herran maljan, te julistatte Herran kuolemaa." Mutta mainitusta leeviläisestä esikuvasta ei voi missään tapauksessa tehdä sitä päätelmää, että jumalanpalvelusmenot olisivat teko, joka pelkän suorittamisen nojalla vanhurskauttaisi tai joka voitaisiin siirtää toisten hyväksi, jotta sillä ansaittaisiin heille syntien anteeksiantamus.
Toisaalta mainittu esikuva kuvaa sattuvasti paitsi jumalanpalvelustoimitusta, myös evankeliumin saarnaa. 4 Moos. 28:4 ss. esitetään tuon jokapäiväisen uhrin kolme osaa: karitsan uhraaminen polttouhriksi, juomauhri ja parhaat jauhot ruokauhriksi. Lakiin sisältyi tulevien asioiden varjomaisia kuvia. (Hebr. 8:5) Niinpä tässä asetelmassa on kuvattuna Kristus ja koko uuden liiton jumalanpalvelus. Karitsan uhraaminen polttouhriksi kuvaa Kristuksen kuolemaa. Juomauhri kuvaa sitä, että uskovat kaikkialla maailmassa vihmotaan tuon karitsan verellä, kun evankeliumia saarnataan; heidät toisin sanoen pyhitetään, niin kuin Pietari sanoo, (1 Piet. 1:2) "Hengen pyhittämiseen, Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen ja hänen verellään vihmottaviksi." Parhaiden jauhojen uhraaminen kuvaa uskoa, sydämissä tapahtuvaa avuksi huutamista ja ylistämistä. Siispä milloin vanhassa liitossa havaitsemme jotakin "tulevan varjoa", meidän on uudessa liitossa esitettävä sille (Kol. 2:17) (Hebr. 10:1) vastinetta, jota sillä on kuvattu, eikä mitään uutta esikuvaa, joka kävisi uhrista.
Vaikkakin siis ehtoollisjumalanpalvelus on Kristuksen kuoleman muistoateria, ei se sinänsä ole jokapäiväinen uhri, vaan jokapäiväinen uhri on itse muistaminen, toisin sanoen saarna, joka julistaa, että Jumala on Kristuksen kuolemalla sovitettu, ja usko, joka tämän todella uskoo. Tähän vaaditaan juomauhria, toisin sanoen saarnan vaikutusta, että me evankeliumilla vihmottuina tulisimme Kristuksen verellä pyhitetyiksi, kuoletetuiksi ja eläviksi tehdyiksi. Lisäksi vaaditaan myös ruokauhreja, toisin sanoen ylistämistä, tunnustamista ja ahdistuksia.
Kun nyt näin olemme hylänneet sen farisealaisen käsityksen, että teko on tehokas pelkän suorittamisen nojalla, meidän tulee ymmärtää, että tässä tarkoitetaan hengellistä jumalanpalvelusta ja sydämen jokapäiväistä uhria, koska uudessa liitossa on etsittävä tulevaisen hyvän varjon sijasta "ruumista" (Kol. 2:17) eli todellisuutta, toisin sanoen Pyhää Henkeä, kuolettamista ja eläväksi tekemistä. Siitä, mitä nyt olemme sanoneet, käy kyllin selvästi ilmi, ettei jokapäiväisen uhrin esikuva puhu lainkaan meitä vastaan, vaan pikemminkin meidän puolestamme, koska me vaadimme kaikkea sitä, mitä jokapäiväisellä uhrilla on ilmaistu. Meidän vastustajamme ovat väärässä kuvitellessaan, että se tarkoittaa pelkästään messun toimittamista eikä sen lisäksi evankeliumin saarnaamista, lihan kuolettamista ja sydämen eläväksi tekemistä.
Nyt on siis kunnon kristittyjen helppo todeta täysin vääräksi se syytös, että me teemme lopun jokapäiväisestä uhrista. Tosiasiat ilmaisevat, keitä ovat nuo mokomat Antiokhokset, jotka pitävät käsissään valtaa kirkossa, jotka uskonnon varjolla anastavat itselleen maailman valtiuden ja vähät välittäen jumalanpelosta ja evankeliumin opettamisesta esiintyvät herroina ja käyvät sotia maallisten kuninkaiden tavoin ja jotka ovat kirkolle säätäneet uusia palvontamenoja. Messusta vastustajamme näet säilyttävät ainoastaan ulkonaisen toimituksen ja käyttävät sitä sitten avoimesti jumalattoman voiton hankkimiseen. Sitten he luulottelevat, että toimitus toisten hyväksi suoritettuna tuottaa näille armon ja kaiken siunauksen. Saarnoissaan he eivät opeta evankeliumia, eivät lohduta omiatuntoja eivätkä tuo julki sitä, että meille annetaan synnit anteeksi, lahjaksi Kristuksen tähden, vaan esittelevät pyhien palvontaa, hyvitystekoja ja ihmisten perinnäissääntöjä vakuuttaen, että ihmiset näillä keinoin vanhurskauttavat Jumalan edessä. Ja vaikka muutamat näistä menoista ovat selvästikin jumalattomia, niitä kuitenkin puolustetaan väkivalloin. Muutamat saarnaajat, jotka ovat olevinaan muita oppineempia, esittävät filosofisia ongelmia, joita kansa ei ymmärrä sen paremmin kuin niiden esittäjätkään. Nekin, jotka ovat muita siedettävämpiä, opettavat pelkkää lakia eivätkä puhu sanaakaan uskonvanhurskaudesta.
Kumoamuksessa vastustajamme veisaavat itkuvirsiä sen johdosta, että kirkot muka on riisuttu autioiksi, niissä kun alttarit ovat vailla kaunistavia kynttilöitä ja veistoksia. Näitä turhanpäiväisyyksiä he sanovat kirkkojen kaunistuksiksi. Puhuessaan hävityksestä Daniel (Dan. 11:31;Dan. 12:11) tarkoittaa kuitenkin vallan muuta, nimittäin evankeliumin laiminlyömistä. Eihän kansa, kun sen päälle on kaadettu loputon määrä sekalaisia perinnäissääntöjä ja harhakäsityksiä, ole mitenkään voinut omaksua kristinopin pääkohtia. Onkohan kukaan kristikansasta koskaan käsittänyt vastapuolen esittämään oppia parannuksesta? Kuitenkin juuri se on kristinopin keskeisin kohta.
Vastustajamme kyllä kiusasivat omiatuntoja vaatimalla rikkomusten luettelemista ja hyvitystekoja. Uskosta, jolla me lahjaksi saamme syntien anteeksiantamuksen, ei sanallakaan mainittu. Kaikissa vastustajiemme kirjoissa ja kaikissa heidän saarnoissaan vaietaan visusti epätoivoa vastaan kamppailevan uskon ponnistuksista ja Kristuksen tähden lahjaksi saatavasta syntien anteeksiantamuksesta. Tähän tulee lisäksi hirvittävä messun häpäisy ja muut kirkoissa tapahtuvat jumalattomat menot. Tämä juuri on sitä hävitystä, josta Daniel puhuu.
Meidän keskuudessamme sen sijaan papit Jumalan armosta toimittavat sanan palvelusta, opettavat evankeliumia Kristuksen hyvistä teoista ja tuovat julki sen, että me saamme syntien anteeksiantamuksen lahjaksi Kristuksen tähden. Tämä oppi antaa omilletunnoille varman lohdutuksen. Lisäksi tulee oppi hyvistä teoista, joita Jumala käskee meitä tekemään. Myös puhutaan sakramenttien arvosta ja niiden käytöstä.
Jos siis jokapäiväinen uhri tarkoittaisi ehtoollisen sakramentin käyttöä, toteuttaisimme me sitä paremmin kuin vastapuoli, koska sillä taholla papit vain palkasta toimittavat sakramenttia. Meidän keskuudessamme käytetään sakramenttia ahkerammin ja tunnollisemmin. Kansa näet nauttii ehtoollista vasta kun sitä ensin on opetettu ja kuulusteltu. Ihmisille nimittäin opetetaan sakramentin oikeaa käyttöä, sitä että se on asetettu ilmaisen syntien anteeksiantamuksen sinetiksi ja todisteeksi. Näin sakramentti rohkaisee arkoja omiatuntoja todella varmasti uskomaan, että heille annetaan synnit armosta anteeksi. Koska me siis säilytämme sekä evankeliumin julistamisen että sakramenttien oikean käytön, meidän keskuudessamme pysyy voimassa jokapäiväinen uhri.
Jos sitten on myös puhuttava ulkonaisista olosuhteista, on kirkossakäynti meidän keskuudessamme vilkkaampaa kuin vastapuolella. Kansa kuuntelee näet tarkkaavasti hyödyllisiä ja selkeitä saarnoja. Vastustajiemme saarnoja ei sen sijaan kansa ole koskaan tajunnut, eivätkä saarnaajat itsekään. Kirkkojen todellinen kaunistus onkin pyhä, hyödyllinen ja selkeä opetus, sakramenttien hurskas käyttö, palava rukous ja muu tähän verrattava. Kynttilät, kulta-astiat ja muut sellaiset tosin kaunistavat, mutta ne eivät ole kirkon varsinainen kaunistus. Jos vastustajamme rakentavat jumalanpalvelusmenonsa kaiken tuollaisen varaan eivätkä evankeliumin saarnalle, uskolle ja uskon kilvoitukselle, heidät on luettava niiden joukkoon, jotka Danielin kuvauksen mukaan (Dan. 11:38) palvelevat Jumalaa kullalla ja hopealla.
Vastustajamme vetoavat myös tähän Hebrealaiskirjeen kohtaan: (Hebr. 5:1) "Jokainen ylimmäinen pappi, ollen ihmisten joukosta otettu, asetetaan ihmisten puolesta toimittamaan sitä, mikä Jumalalle tulee, uhraamaan lahjoja ja uhreja syntien edestä". Tämän nojalla he päättelevät, että kun uudessa liitossa on ylipappeja ja pappeja, on myös olemassa jokin uhri syntien edestä. Tällä kohdalla on erittäin suuri vaikutus oppimattomiin, varsinkin kun silmien eteen vyörytetään vanhan liiton pappeuden ja uhrien koko loisto. Tämä vertaus pettää kokemattomat, niin että heidän mielestään tulee meilläkin olla jokin samantapainen toisten ihmisten syntien sovittamiseksi toimitettava uhripalvelus kuin vanhan liiton aikana. Eikä messujen pitäminen ja muu paavillinen meno muuta olekaan kuin väärin ymmärrettyä leeviläistä järjestystä.
Huolimatta siitä, että juuri Hebrealaiskirje tarjoaa tärkeimpiä todisteita meidän käsityksemme tueksi, poimivat vastustajat kuitenkin tästä kirjeestä irrallisia lauseita ja vääristelevät niitä meitä vastaan, kuten juuri tässäkin kohdassa, jossa sanotaan, että ylimmäinen pappi asetetaan toimittamaan uhreja syntien edestä. (Hebr. 5:5s,10) Raamattu itse sovittaa tämän heti Kristuksen ylipappeuteen. Edellä olevat sanat puhuvat leeviläisestä pappeudesta ja ilmaisevat, että leeviläinen ylipappeus on ollut Kristuksen ylipappeuden kuva. Eiväthän leeviläiset syntiuhrit tuottaneet syntien anteeksiantamusta Jumalan edessä, vaan ne olivat ainoastaan Kristuksen uhrin kuva, sen josta oli tuleva ainoa sovitusuhri, niin kuin edellä olemme sanoneet. Niinpä Hebrealaiskirje valtaosaltaan onkin juuri sen asian osoittamista, ettei vanhan liiton ylipappeutta ja uhreja ollut asetettu ansaitsemaan Jumalan edessä syntien anteeksiantamusta, vaan yksinomaan viittaamaan siihen tulevaan uhriin, jonka Kristus yksin oli toimittava. Pitihän vanhan liiton pyhien tulla vanhurskaiksi uskomalla siihen lupaukseen syntien anteeksiantamuksesta, joka lahjoitettaisiin Kristuksen tähden, samoin kuin uudenkin liiton pyhät vanhurskautetaan. Pitihän kaikkien pyhien maailman alusta asti olla selvillä siitä, että uhri ja hyvitys synnistä on oleva luvattu Kristus, niin kuin Jesaja opettaa 53. luvussa: (Jes. 53:10) "Kun hän on pannut sielunsa vikauhriksi synnin tähden..."
Koska siis uhrit eivät vanhan liiton aikana ansainneet sovitusta muuten kuin vertauskuvallisesti - nehän kyllä tuottivat yhteiskunnallisen sovituksen - vaan olivat tulevan uhrin ennuskuva, niin Kristuksen uhri toisten tekemien syntien sovitukseksi uhrattuna on ainoa uhri. Uudessa liitossa ei ole siis enää mitään muuta toisten tekemien syntien sovittamiseksi uhrattavaa uhria tämän ainoan, Kristuksen ristiuhrin lisäksi.
Perin pohjin erehtyvät ne, jotka kuvittelevat, että leeviläiset uhrit ovat Jumalan edessä ansainneet syntien anteeksiantamuksen ja tämän esikuvan nojalla vaativat uuden liiton aikana Kristuksen kuoleman lisäksi vielä muitakin uhreja toisten hyväksi. Tällainen kuvitelma pimentää kerta kaikkiaan Kristuksen kärsimyksen tuottaman ansion sekä uskonvanhurskauden. Se tekee tyhjäksi kaiken, mitä Vanha ja Uusi testamentti opettavat, ja Kristuksen sijaan se tuottaa meille muita välimiehiä ja sovittajia, paaveja ja papin pahasia, jotka päivittäin kirkoissa myyskentelevät uhritoimituksiaan.
Jos siis joku tahtoo osoittaa uudessa liitossa tarvittavan ylipappia uhraamaan syntien sovitukseksi, tähän on myönnyttävä vain sillä ehdolla, että tarkoitetaan Kristusta. Tämän ratkaisun vahvistaa Hebrealaiskirje kokonaisuudessaan. Olisihan suorastaan toisten välimiesten asettamista Kristuksen rinnalle, jos vaatisimme jotakin muuta kuin Kristuksen kuolemaa hyvitykseksi toisten synneistä ja sovittamaan Jumalaa. Ja vielä: uuden liiton pappeus on Hengen palvelusvirka, niin kuin Paavali opettaa 2. Kor. 3:6, ja siitä syystä siihen kuuluu yksi ainoa uhri, Kristuksen sovitusuhri, joka on hyvitys toisten synneistä. Tämän lisäksi siihen ei kuulu mitään leeviläisten uhrien kaltaisia uhreja, joita voitaisiin niiden pelkän toimittamisen nojalla siirtää koskemaan toisia ihmisiä. Päinvastoin tämä virka antaa heille evankeliumin ja sakramentit, jotta he niiden avulla saisivat uskon ja Pyhän Hengen, kuoletettaisiin ja tehtäisiin eläväksi. Hengen virka näet taistelee sitä vastaan, että suoritettuja tekoja noin vain siirretään toisille. Onhan se juuri Hengen virka, sen kautta Pyhä Henki vaikuttaa sydämissä, ja siitä syystä hänellä onkin sellainen virka, joka hyödyttää toisia vaikuttamalla heissä, heitä uudesti synnyttämällä ja tekemällä eläväksi. Mutta tätä ei saada aikaan siten, että toisen suorittama teko siirretään toisen hyväksi.
Olemme nyt osoittaneet syyn, jonka vuoksi messu ei vanhurskauta pelkkänä toimituksena eikä toisten hyväksi pidettynä ansaitse heille anteeksiantamusta: kumpikin asia on ristiriidassa uskonvanhurskauden kanssa. Onhan mahdotonta kenenkään saada syntien anteeksiantamusta ja voittaa synnin ja kuoleman kauhuja millään teolla tai ylipäänsä millään muulla kuin uskolla, Kristukseen uskomalla, tämän sanan mukaan: (Room. 5:1) "Uskosta vanhurskaiksi tulleina meillä on rauha."
Lisäksi me olemme osoittaneet, etteivät ne raamatunkohdat, joihin meitä vastaan viitataan, lainkaan tue vastapuolen jumalatonta käsitystä siitä, että teot merkitsevät jotakin pelkästään niiden suorittamisen nojalla. Tämän asian voivat käsittää kaikki kunnon ihmiset, kuuluvatpa mihin kansakuntaan hyvänsä. Tästä syystä on hylättävä Tuomaan harha. Hän kirjoittaa näin: "Herran ruumis, joka on kerran uhrattu ristillä perisynnin sovittamiseksi, uhrataan alttarilla päivittäin jokapäiväisten syntien tähden, jotta kirkolla siinä olisi lahja Jumalan lepyttämiseksi." Hylättäviä ovat myös muut yleiset harhat, se että messu tuottaa armon sille, joka sen toimittaa, pelkän ulkonaisen suorituksen nojalla, ja sen, että se toimitettuna toisten, jumalattomienkin hyväksi ansaitsee anteeksiantamuksen synneistä, syyllisyydestä ja rangaistuksesta, kunhan nämä eivät asetu sitä vastustamaan. Kaikki tämä on väärää ja jumalatonta, sen ovat oppimattomat munkit vasta äskettäin sepustelleet, ja se peittää pimentoon Kristuksen kärsimyksen kunnian ja uskonvanhurskauden.
Näistä harhoista ovat sitten saaneet syntynsä lukemattomat muut: mikä vaikutus on messuilla, joita sovelletaan yhdellä kertaa monen hyväksi, mikä merkitys taas kerran toimitetuilla yhden hyväksi. Sofisteilla on ansioista tarkat taulukot, niin kuin pankkimiehillä on kullan tai hopean pitoisuuksista. Sitten he myyvät messua kuin maksuksi siitä, mitä itsekukin toivoo saavansa: kauppiaille sitä varten, että liiketoimet sujuisivat suotuisasti, metsästäjille sitä varten, että metsästysretki onnistuisi, ja niin loputtomiin. Loppujen lopuksi he siirtävät messun vainajienkin hyväksi ja vapauttavat sielut kiirastulen rangaistuksista niihin sakramenttia soveltamalla - vaikka messusta ei ole elävillekään hyötyä ilman uskoa. Raamatusta vastustajamme eivät voi esittää tavuakaan puolustaakseen mokomia satuja, joita he kirkossa suurella ponnella opettavat, eivätkä he liioin voi vedota vanhan kirkon eivätkä isien todistuksiin.