Uhri

Isien käsitys uhrista

Nyt olemme käyneet läpi raamatunkohdat, joihin vedotaan meitä vastaan. Seuraavaksi on vastattava myös isien kirjoituksia koskeviin huomautuksiin. Tiedämme varsin hyvin, että isät nimittävät messua uhriksi. Tällä he eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että messu tuottaa armon, kunhan se vain toimitetaan, eivätkä sitä, että se toisten hyväksi sovellettuna ansaitsee heille syntien, syynalaisuuden ja rangaistuksen anteeksiannon. Missä kohden isien kirjoituksissa näin kamalia sanoja olisi luettavissa? Sen sijaan he selvästi todistavat puhuvansa kiittämisestä, ja siksi he käyttävät siitä sanaa eukaristia, εὐχαριστία, kiitos. Edellä me taas sanoimme, ettei kiitosuhri tuota sovitusta, vaan sitä uhraavat jo sovitetut, samoin kuin ahdistuksetkaan eivät ansaitse sovitusta, vaan niistä tulee kiitosuhreja silloin kun sovitetut niitä kärsivät ja kestävät.

Tämä yleisluontoinen isien lausumia koskeva vastaus riittää puolustamaan meitä vastustajiamme vastaan. Varmaahan on, ettei puheena olleita sepitelmiä ansioista, joita saadaan pelkän suorituksen nojalla, löydy mistään isien kirjoituksista. Mutta jotta asiasta voitaisiin saada parempi kokonaiskuva, esitämme mekin nyt puolestamme ehtoollisen sakramentin käytöstä sellaista, mikä varmasti on sopusoinnussa isien ja Raamatun kanssa.

Sakramentin käyttö ja uhri

Eräät sukkelasanaiset oppineet kuvittelevat Herran ehtoollisen asetetuksi kahdesta syystä. Ensiksikin se on asetettu olemaan merkkinä ja todisteena johonkin yhteisöön kuulumisesta, samoin kuin tietynlainen munkinkaapu on merkkinä tiettyyn sääntökuntaan kuulumisesta. Sitten he ajattelevat Kristuksen mieltyneen erityisesti tällaiseen merkkiin, nimittäin ateriaan, että se ilmentäisi kristittyjen keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja ystävyyttä, koska yhteiset juhla-ateriat ovat liittojen ja ystävyyden merkkejä. Tämä käsitys on kuitenkin vain yhteiskunnallinen eikä se ilmennä Jumalan säätämyksen tärkeintä hyötyä, se puhuu vain siitä, kuinka rakkautta ylläpidetään, minkä asian myös maalliset ja jumalattomat ihmiset jotenkuten tajuavat. Uskosta se ei puhu sanallakaan, ja vain harvat käsittävät, mitä on usko.

Sakramentit ovat merkkejä Jumalan meihin kohdistuvasta tahdosta, eivätkä vain ihmisten keskinäisiä merkkejä. Aivan oikein uuden liiton sakramentit määritellään armon merkeiksi. Sakramentissa on kaksi osaa: merkki ja sana, ja uudessa liitossa sana on sakramenttiin liitetty armon lupaus. Uuden liiton lupaus on syntien anteeksiantamuksen lupaus, niin kuin sanat tässä kuuluvat: (Luuk. 22:19 s.) "Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan. Tämä on uuden liiton malja, minun vereni, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamukseksi." Sana siis antaa syntien anteeksiantamuksen. Jumalanpalvelustoimitus on tavallaan sanan kuvaus, eli lupauksen sinetti, niin kuin Paavali sanoo. (Room. 4:11) Mutta samoin kuin lupaus on hyödytön, jos sitä ei uskolla oteta vastaan, on siis myös jumalanpalvelustoimitus hyödytön, jos osanottajilla ei ole uskoa, joka todella päättelee, että tässä annetaan syntien anteeksiantamus. Tällainen usko saa masentuneen mielen jälleen rohkaistumaan. Ja samoin kuin sana on annettu meille herättämään tällaista uskoa, on sakramenttikin sillä tavoin asetettu, että sen ulkonainen muoto silmän kohdatessaan saa sydämen uskomaan. Juuri näiden välineiden, sanan ja sakramentin, avulla Pyhä Henki tekee työtään.

Tällainen sakramentin käyttö, jossa usko tekee kauhistetut sydämet eläviksi, on uuden liiton jumalanpalvelusta. Uuteen liittoon kuuluvat näet hengelliset mielenliikkeet, kuolettaminen ja eläväksi tekeminen. Tätä käyttöä varten Kristus asetti ehtoollisen käskiessään viettämään sitä muistokseen (Luuk. 22:19) . Kristuksen muistaminen ei olekaan mitään toimetonta näytelmän seuraamista, eikä sitä ole asetettu meille esikuvaksi, niin kuin murhenäytelmissä tuodaan näyttämölle Herakleen tai Odysseyksen muisto, vaan se on sitä, että muistetaan Kristuksen hyvät teot ja otetaan ne uskolla vastaan, jotta ne tekisivät meistä eläviä. Niinpä psalmissa sanotaan: (Ps. 111:4-5) "Hän on säätänyt ihmeellisten tekojensa muiston; armollinen ja laupias on Herra. Hän antaa ruuan pelkääväisillensä." Psalminlaulaja ilmaisee tällä, että Jumalan tahto ja hänen laupeutensa on opittava tuntemaan tässä pyhässä toimituksessa. Se usko, joka oppii tuntemaan laupeuden, tekee eläväksi. Tässä juuri onkin ehtoollisen sakramentin tärkein käyttö, ja se ilmaisee, ketkä ovat kelvollisia sakramenttia nauttimaan, nimittäin osassatunnossaan pelon valtaan joutuneet, ja millä tavoin heidän on sitä nautittava.

Tähän tulee lisäksi uhri. Saattaahan sama asia tähdätä useampaan päämäärään. Sitten kun usko on rohkaissut ihmisen omantunnon ja hän on tullut tuntemaan, millaisista kauhuista hän pääsee vapaaksi, silloin hän todella kiittää Kristuksen hyvästä teosta ja kärsimyksestä ja käyttää tätä jumalanpalvelusta Jumalan ylistämiseen osoittaakseen tällä tavoin kuuliaisena kiitollisuuttaan. Näin hän todistaa siitä, että pitää Jumalan lahjoja suuressa arvossa, ja tällä tavoin ehtoollisen vietosta tulee kiitosuhri.

Isätkin puhuvat kahdenlaisesta vaikutuksesta: omientuntojen lohdutuksesta ja kiitoksesta eli ylistyksestä. Edellisessä vaikutuksessa on kysymys sakramentista, jälkimmäisessä uhrista. Lohdutuksesta lausuu Ambrosius: "Käykää hänen tykönsä, niin saatte päästön synneistänne, sillä hän on syntien anteeksiantamus. Nyt kysytte, kuka hän on. Kuulkaa, kuinka hän itse sanoo: (Joh. 6:35) 'Minä olen elämän leipä; se, joka tulee minun tyköni, ei koskaan isoa, ja se, joka uskoo minuun, ei koskaan janoa.'" Tässä Ambrosius todistaa, että sakramentissa annetaan syntien anteeksiantamus ja että se on uskolla otettava vastaan. Tähän suuntaan meneviä todistuksia tavataan isiltä lukemattomia, mutta vastustajamme vääristelevät ne kaikki tarkoittamaan sitä, että ulkonaisella teoilla on merkitystä sellaisenaan ja että sitä voidaan soveltaa toisten hyväksi, vaikka isät ilmiselvästi vaativat uskoa ja puhuvat itse kunkin omakohtaisesta lohdutuksesta eivätkä mistään suoritusten soveltamisesta.

Lisäksi tapaamme isiltä kiitosta koskevia lausumia. Sellainen on esimerkiksi Cyprianuksen ihana sana hurskaista ehtoollisvieraista: "Hurskaus kohdistaa huomionsa toisaalta siihen, mitä lahjoitetaan, toisaalta siihen, mitä annetaan anteeksi, ja kiittää näin runsaan armon antajaa." Tämä merkitsee: Hurskaus katselee sitä, mitä lahjoitetaan, ja sitä, mitä annetaan anteeksi, ja vertaillen toisiinsa Jumalan hyvien tekojen suuruutta ja meidän pahojen tekojemme, kuoleman ja synnin suuruutta se kiittää Jumalaa. Tästä on kirkossa syntynyt nimitys εὐχαριστία, kiitosuhri. Ei jumalanpalveluksen toimittaminen ole sellaista kiittämistä, joka suoritettuna tekona voitaisiin siirtää toisten hyväksi, jotta se ansaitsisi heille syntien anteeksiantamuksen ynnä muuta ja siten vapahtaisi vainajien sielut. Uskonvanhurskauden kanssa ristiriidassa on tällainen ajatus, että jumalanpalvelusmenot ilman uskoa voisivat hyödyttää suorittajaansa tai muita.

Messun nimitykset

Vastustajamme käskevät meitä opettelemaan kielioppiakin ja käyttävät todisteina messun eri nimityksiä. Näihin ei maksa vaivaa pitkälti puuttua. Vaikka messua sanotaankin uhriksi, ei siitä seuraa, että se on teko, joka pelkästään sen toimittamisen nojalla tuottaa armon tai toisten hyväksi sovellettuna ansaitsee näille syntien anteeksiantamuksen ynnä muuta. Sana λειτουργία merkitsee heidän mukaansa uhria, ja kreikkalaiset nimittävät messua liturgiaksi. Miksi he tässä kohden sivuuttavat vanhan synaksis-nimityksen, joka ilmaisee, että messu on muinoin ollut monien kerääntymistä yhteen? Puhutaan nyt liturgiasta. Tämä sana ei varsinaisesti merkitse uhria, vaan julista palveluvirkaa, mikä sopii erinomaisesti yhteen meidän käsityksemme kanssa: yksi toimii palvelijana suorittaen pyhittämisen ja antaa muulle seurakunnalle Herran ruumiin ja veren samoin kuin yksi palvelija opettaa ja antaa seurakunnan kuulla evankeliumin. Näinhän Paavali (1 Kor. 4:1) sanoo: "Jokainen pitäköön meitä Kristuksen palvelijoina ja Jumalan salaisuuksien" - hän tarkoittaa: evankeliumin ja sakramenttien - "huoneenhaltijoina." Samoin 2 Kor. 5:20: "Kristuksen puolesta me olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: Antakaa sovittaa itsenne -." Näin ollen sana λειτουργία, liturgia, käy yksiin palveluviran käsitteen kanssa. Sanahan on vanha, ja sitä käytetään puhuttaessa valtion palveluviroista. Kreikkalaiset tarkoittavat sillä julkisia rasituksia, kuten veroja, joita kannetaan laivaston rakentamiseksi, niin kuin voidaan nähdä Demostheneen puheesta πρὸς λεπτίνην (Leptinestä vastaan). Tämä puhe sisältää alusta loppuun asti valtiollisilla tehtävillä rasittamista ja niistä vapauttamista koskevaa selvittelyä: φησει δε αναξιους τινας ανθρωπους ευρομενους ατελειαν εκδεδυκεναι τας λειτουργίας, se on: Hän tarkoittaa sitä, että muutamat arvottomat kansalaiset ovat saavuttaneet vapautuksen julkisista rasituksista ja onnistuneet välttämään palveluvirat. Näin sanaa on käytetty myös roomalaisaikana, kuten osoittaa keisari Pertinaxin reskripti, joka koskee vapauttamista julkisista rasituksista, kohta Semper: εἰ καὶ μὴ πασῶν λειτουργιῶν τοὺς πατέρας ὁ τῶν τέκνων ἀριθμὸς ἀνεῖται, se on: "Vaikkakaan suuri lapsiluku ei vapauta isiä kaikkein julkisten palveluvirkojen vastaanottamisesta -." Demostheneen selittäjä sanoo, että λειτουργίαllä tarkoitetaan tietynlaisia veroja, nimittäin näytäntöjen järjestämisestä, laivojen rakentamisesta, gymnasionin ylläpitämisestä ja muista näihin verrattavista tehtävistä aiheutuvia kustannuksia. Paavali käyttää sitä 2 Kor. 9:12 keräyksestä: "Tämä avustamispalvelus ei ainoastaan poista pyhien puutteita, vaan saa aikaan myös sen, että entistä useammat runsaasti kiittävät Jumalaa." Ja Fil. 2:25 hän käyttää Epafroditoksesta nimitystä λειτουργός, "auttaja hänen tarpeissaan", missä sana ei todellakaan tarkoita uhripappia. Mutta eihän tässä useampia todisteita tarvita, koska kreikkalaisia kirjailijoita luettaessa kaikkialla tulee vastaan näytteitä λειτουργία-sanan käytöstä julkisia yhteiskunnallisia rasituksia tai palveluvirkoja tarkoittamassa. Ja kaksoisääntiön ει johdosta kielimiehet eivät johda sitä sanasta λιτὴ, joka merkitsee rukousta, vaan valtion omaisuutta tarkoittavasta sanasta λεῖτα, joten λειτουργέω siis merkitsee: "huolehdin valtion varoista ja hoidan niitä".

Suorastaan naurettavaa on, kun he päättelevät alttarisanan mainitsemisesta pyhissä kirjoituksissa, että messu täytyy olla uhri, vaikka Paavali puhuu alttarista vain vertauskuvana. Vielä he kuvittelevat, että messu-sana johtuu alttaria tarkoittavasta sanasta מזבח Oliko nyt sananjohdon etsimiseen noin kaukaa muuta syytä kuin halu osoittaa heprean taitoa? Ja olikohan sananjohdon etsimiseen noin kaukaa ollenkaan syytä, kun latinan sana missa esiintyy 5 Moos. 16:10, missä se merkitsee kansan keräämiä lahjoja, ei papin toimittamaa uhria. Jokaisen pääsiäisjuhlaan saapuvan piti näet tuoda jokin lahja vertauskuvalliseksi antimeksi. Kristitytkin säilyttivät alkuun tämän tavan. Koolle tullessaan he toivat leipiä, viiniä ja muuta, niin kuin saamme lukea kirjasta Canones apostolorum (Apostolien säädökset). Antimista otettiin osa pyhitettäväksi, loput jaettiin köyhille. Tämän tavan yhteydessä säilytettiin myös keräyksen nimitys missa. Tällaisten keräysten johdosta messu joillakin paikoin sai myös nimen ἀγάπη, rakkaudenateria, jollei ennemmin katsota tämän nimityksen johtuneen yhteisestä ateriasta. Mutta tämä on joutavaa ja jääköön sikseen. Onhan naurettavaa, että vastapuolelta näin tärkeässä asiassa esitetään niin heikosti perusteltuja arvailuja. Vaikka näet messua sanotaankin uhriksi, miten sana voi tukea noita haavekuvia, että jumalanpalvelus pelkästään suorituksen nojalla on tehokas ja että sen soveltaminen toisten hyväksi voi ansaita näille syntien anteeksiantamuksen, jopa koko jumalanpalvelus, niin kuin sitä sanotaankin eukaristiaksi eli kiitosuhriksi. Eivät jumalanpalvelusmenot eivätkä rukoukset silti hyödytä mitään ilman uskoa, pelkän suorituksen nojalla. Meillä eivät kuitenkaan ole tässä selvittelyn kohteena rukoukset, vaan erityisesti Herran ehtoollinen.

Kreikkalainen jumalanpalveluskaavakin puhuu paljon uhrista, mutta selvästi käy ilmi, ettei siinä puhuta erityisesti Herran ruumiista ja verestä, vaan jumalanpalveluksesta kokonaisuudessaan, rukouksista ja kiitoksista. Näinhän siinä sanotaan: Καὶ ποίησον ἡμᾶς ἀξίους γενέσθαι τοϋ προσφέρειν σοι δεἡσεις καὶ ῖκεσίας καὶ θυσίας ἀναιμἀκτους ὑπὲρ παντὸς λαοῦ. Ei tässä, kun se oikein käsitetään, ole mitään loukkaavaa. Siinähän rukoillaan, että tulisimme otollisiksi uhraamaan rukouksia ja pyyntöjä ja verettömiä uhreja kansan hyväksi. Juuri rukouksia tässä sanotaan verettömiksi uhreiksi. Samoin sanotaan vähän myöhemmin: Ἐτι προσφερομεν σοι την λογικην ταυτην χαι αναιμακτον λατρειαν, siis: Me toimitamme tätä järjellistä ja veretöntä uhripalvelusta. Taitamattomasti tätä selittävät ne, jotka tahtoisivat tulkita tämän kohdan puhuvan järjellisestä uhrista eli heidän mukaansa itsestään Kristuksen ruumiista, vaikka jumalanpalveluskaava puhuu koko jumalanpalveluksesta ja (Room. 12:1) Paavali sanat λογικὴ λατρεία, järjellinen jumalanpalvelus, tarkoittavat sisäistä jumalanpalvelusta, - pelkoa, uskoa, avuksihuutamista, kiitosta - ja ovat pelkän ulkonaisen toimituksen vastakohta.

Vainajien puolesta pidettävä messu

Vastustajamme puolustavat ehtoollistoimituksen soveltamista vainajien sielujen vapahtamiseksi, mistä heillä on määrättömät tulot. Tämän käytännön tueksi he eivät voi Raamatusta esittää mitään todisteita eivätkä mitään käskyä. On todella raskas rikos panna kirkossa toimeen tällainen jumalanpalvelus ilman Jumalan käskyä ja ilman raamatullista esikuvaa ja soveltaa vainajiin Herran ehtoollista, joka on asetettu muistamisen ja julistamisen ateriaksi elävien keskuudessa. Tämä on Herran nimen väärinkäyttöä ja toisen käskyn rikkomista. Ensinnäkin on evankeliumin häpäisemistä ajatella, että messu pelkkänä toimituksena, ilman uskoa, olisi uhri, joka sovittaa Jumalan ja on hyvitys synneistä. Onhan kauheaa puhetta, että papin työ on yhtä tehokas kuin Kristuksen kuolema. Ja toiseksi: syntiä ja kuolemaa ei voida voittaa muulla keinoin kuin uskomalla Kristukseen, niin kuin Paavali (Room. 5:1) opettaa: "Uskosta vanhurskaiksi tulleina meillä on rauha." Kiirastulen rangaistusta ei näin ollen voida voittaa toisen työtä soveltamalla.

Emme tahdo tässä enää pitää lukua siitä, millaisia ovat vastapuolen kiirastulta koskevat todisteet, millaisina pidetään kiirastulen rangaistuksia, emmekä siitä, mitä perusteluja esitetään heidän hyvitysopilleen, jonka me edellä olemme osoittaneet täysin hataraksi. Tätä vastaan me esitämme yhden ainoan tosiasian: On varmaa, että Herran ehtoollinen on asetettu syyllisyyden anteeksiantamiseksi. Siinä näet annetaan anteeksi synnit, mihin todella sisältyy välttämättä myös syynalaisuus. Kuitenkaan messu ei hyvitä syyllisyyttä, silloinhan se olisi Kristuksen kuoleman veroinen. Toisaalta syyllisyydestä päästöä ei voida ottaa vastaan muutoin kuin uskolla. Messu ei siis ole hyvitys, vaan lupaus ja sakramentti, joka vaatii uskoa.

Kaikkien hurskaiden ihmisten on pakko katkeran murheen vallassa todeta, että messu on suurelta osin pantu palvelemaan vainajia, hyvittämään kiirastulen rangaistuksia. Tämähän on jokapäiväisen uhrin poistamista kirkosta, Antiokhoksen hallitusta, joka muuttaa mitä autuaallisimmat syntien anteeksiantamusta ja uskoa koskevat lupaukset turhanpäiväisiksi (1 Makk. 1:57ss.) ajatuksiksi hyvitysteoista. Tämä on evankeliumin saastuttamista ja sakramenttien käytön turmelemista. (1 Kor. 11:27) Nämä ovat niitä, joita Paavali sanoo vikapäiksi Herran ruumiiseen ja vereen, nämä jotka ovat tukahduttaneet uskon opin ja kääntäneet hyvitystekojen varjolla syyllisyyden päästön sekä Herran ruumiin ja veren pyhäinhäväistykseksi ja voitonpyynniksi. Tästä pyhäinhäväistyksestä he vielä kerran saavat rangaistuksen. Siksi meidän ja kaikkien hurskaiden ihmisten on varottava, ettemme hyväksy vastustajiemme väärinkäytöksiä.

Mutta palataksemme asiaan. Koska messu pelkkänä toimituksena ei hyvitä sen enempää syyllisyyttä kuin rangaistustakaan, seuraa tästä, että sen soveltaminen vainajiin on hyödytöntä. Tämä aisa ei enempää selvittelyä kaipaa. Onhan varmaa, ettei Raamatussa ole mitään todisteita, jotka tukisivat tuota vainajien hyväksi siirtämistä. Vaarallistakin on kirkkoon järjestää jumalanpalvelusmenoja, jotka eivät perustu Raamattuun. Jos osoittautuu tarpeelliseksi, puhumme tuonnempana tästä asiasta kokonaisuudessaan laajemmin. Mitä syytä meillä nyt olisi kiistellä vastustajiemme kanssa, jotka eivät käsitä, mitä on uhri, mitä sakramentti, mitä syntien anteeksiantamus, eivätkä mitä on usko?

Kreikkalainenkaan jumalanpalvelus ei sovella uhria hyvitystekona vainajiin, koska se soveltaa sitä yhtä hyvin kaikkiin autuaisiin kantaisiin, profeettoihin ja apostoleihin. Tästä käy ilmi, että kreikkalaiset uhraavat kiitosuhria eivätkä pidä sitä hyvityksenä rangaistuksista. Kumminkin he puhuvat myös muista messun osista, nimittäin rukouksista ja kiitoksista, eivätkä yksinomaan Herran ruumiin ja veren uhraamisesta. Pyhittämisen jälkeen he näet rukoilevat, että sakramentista olisi siunausta sen nauttijoille, mainitsematta muita. Sitten he lisäävät:Έτι προσφέρομέν σοι τὴν λογικὴν ταύτην λατρείαν ὑπὲρ τῶν ἐν πίστει ἀναπαυσαμένων προπατόρων, πατέρων, πατριαρχῶν, προφητῶν, ἀποσ·τόλων jne. (Vielä me toimitamme sinulle tätä järjellistä ja veretöntä uhripalvelusta uskossa nukkuneiden esi-isien, isien, kantaisien, profeettojen ja apostolien puolesta.) Mutta λογικὴ λατρεία (järjellinen jumalanpalvelus) ei tarkoita ehtoollisaineita, vaan rukouksia ja kaikkea, mitä jumalanpalveluksessa tapahtuu.

Mitä taas siihen tulee, että vastapuolelta vedotaan isiin vainajien puolesta uhraamisen tueksi, tiedämme kyllä isien puhuvan vainajien puolesta rukoilemisesta; sitähän mekään emme kiellä, mutta Herran ehtoollisen soveltamista vainajien hyväksi pelkästään ulkonaisesti toimitettuna tekona me emme voi hyväksyä. Eikä vanhoilta isiltä kylläkään löydy tukea vastustajiemme käsitykselle suoritetun teon tehokkuudesta sellaisenaan. Ja vaikka heillä olisi kuinkakin paljon Gregoriukselta ja häntä nuoremmilta saatuja todisteita, me asetamme niitä vastaan täysin selkeät ja luotettavat raamatunkohdat. Isienkin mielipiteet ovat kovin erilaisia. Ihmisiähän hekin olivat ja saattoivat langeta ja erehtyä. Mutta jos he nyt heräisivät eloon ja näkisivät, että heidän lausumiaan vedetään verukkeiksi kaunistamaan noita vastapuolen ilmeisiä valheita, opetusta suoritetun teon tehokkuudesta sellaisenaan, he itse selittäisivät sanansa aivan toisin.

Perusteettomasti vastustajamme meidät kumotaksemme myös vetoavat Aerioksesta langetettuun hylkäystuomioon. He väittävät tämän tulleen tuomituksi siitä syystä, että hän kieli messussa tapahtuvan uhrin elävien ja kuolleiden puolesta. Usein vastustajamme turvautuvat tähän juoneen, että vetoavat vanhoihin harhaoppeihin ja vertaavat valheellisesti meidän tapaustamme niihin saadakseen tuolla rinnastuksella meidän asemamme tukalaksi. Epifanios todistaa Aerioksen olleen sillä kannalla, että rukoukset vainajien puolesta ovat hyödyttömiä, ja moittii häntä siitä. Me emme puolusta Aeriosta, mutta vastustamme teitä, jotka katalasti puolustatte profeettojen, apostolien ja pyhien isien opetuksen kanssa ilmeisessä ristiriidassa olevaa harhaoppia, sitä että messu vanhurskauttaa, kunhan se vain toimitetaan, ja että se ansaitsee päästön syyllisyydestä ja rangaistuksesta jumalattomillekin, joiden hyväksi se toimitetaan, jos nämä vain eivät pane vastaan. Näitä turmiollisia harhoja me emme voi hyväksyä, sillä ne loukkaavat Kristuksen kärsimyksen kunniaa ja pimittävät opin uskonvanhurskaudesta. Vastaavanlainen oli Mooseksen aikakaudella se jumalattomien vakaumus, että he ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen uhrien avulla, kunhan ne vain toimitetaan, eivätkä saa sitä lahjaksi, uskon kautta. Niinpä keksittiin lisää menoja ja uhreja, Israelissa pantiin toimeen Baalin palvontaa ja Juudassa jopa uhrattiin uhrilehdoissa. Tästä syystä profeetat tuomitsivat tuon käsityksen ja kävivät taistelua sekä Baalin palvojia että myös muita pappeja vastaan, niitä jotka suorittivat Jumalan säätämää uhripalvelusta yhdistäen siihen mainitun jumalattoman käsityksen. Mutta maailmaan on lähtemättömästi syöpynyt tämä käsitys, että jumalanpalvelus ja uhrit ovat sovitustekoja. Lihalliset ihmiset eivät voi sietää sitä, että kunnia sovituksesta omistetaan yksin Kristuksen uhrille; he eivät ymmärrä uskonvanhurskautta, vaan pitävät yhtä suuressa kunniassa muita jumalanpalvelusmenoja ja uhreja. Näin siis Juudassa oli väärä käsitys uhreista piintyneenä jumalattomiin pappeihin ja näin jatkui Israelissa Baalin palvonta, mutta yhtä kaikki siellä oli myös Jumalan seurakunta, joka ei hyväksynyt jumalattomia palvontamenoja. Aivan samoin on paavikuntaan syöpyneenä Baalin palvonta, toisin sanoen messun väärinkäyttö, kun se pannaan ansaitsemaan jumalattomille päästö syyllisyydestä ja rangaistuksesta. Näyttääkin siltä, että tämä Baalin palvonta tulee jatkumaan niin kauna kuin paavikunta pysyy pystyssä, siksi kunnes Kristus tulee tuomiolle ja hänen tulonsa kirkkaus tekee lopun Antikristuksen valtakunnasta. Sitä odotettaessa on kaikkien, jotka todella uskovat evankeliumin, hylättävä nuo jumalattomat jumalanpalvelusmenot, jotka on laadittu vastoin Jumalan käskyä, Kristuksen kunnian ja uskonvanhurskauden pimentoon peittämiseksi.

Sen perusteella, mitä edellä olemme lyhyesti messusta lausuneet, voivat kaikki kunnon ihmiset kaikkialla maailmassa käsittää, että me varjelemme innokkaasti messun arvoa osoittaen, mikä on sen oikea käyttö, ja että me täysin perustellusti olemme eri mieltä kuin vastapuoli. Me vetoamme kaikkiin kunnon ihmisiin, etteivät he tukisi vastustajiamme puolustamalla messun häpäisemistä ja näin tulisi osallisiksi toisten syntiin. Asia on suuri ja tärkeä, ei lainkaan vähempi kuin profeetta Elian hanke, kun hän asettui Baalin palvontaa vastustamaan. Me olemme esittäneet tämän valtavan asian aivan sävyisästi, ja nyt olemme antaneet vastauksemme syyllistymättä solvauksiin. Mutta jos vastapuolelta meidät pakotetaan luettelemaan kaikki erilaiset messun väärinkäytökset, emme voi käsitellä asiaa yhtä hellävaraisesti.


XXVII uskonkohta Sisällysluettelo Tunnustuskirjat