Koko tätä Kristuksen valtakunnan ja maallisen valtakunnan välistä eroa koskevaa uskonkohtaa on meikäläisten teoksissa valaistu kaikkien hyödyksi. Siitä opetetaan, että Kristuksen valtakunta on hengellinen, toisin sanoen valtakunta, joka panee sydämessä alulle Jumalan tuntemuksen, jumalanpelon ja uskon, iäisen vanhurskauden ja iäisen elämän. Tämän elämän kestäessä meidän on kuitenkin sallittua tässä maailmassa käyttää hyväksemme sitä laillista yhteiskuntajärjestystä, joka on voimassa sen kansan keskuudessa, jonka parissa me elämme, aivan samoin kuin meidän on lupa käyttää hyväksemme lääkintätaitoa, rakennustaitoa tai ruokaa, juomaa ja ilmaa. Evankeliumi ei myöskään säädä uusia yhteiskuntajärjestystä koskevia lakeja, vaan opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille, olivatpa ne pakanoiden tai keiden hyvänsä säätämiä. Tässä kuuliaisuudessa me toteutamme rakkauden käskyä. Karlstadt oli mieletön, kun hän yritti panna meidät noudattamaan Mooseksen oikeudellisia lakeja. Näitä asioita meikäläiset ovat kirjallisesti valaisseet tavallista runsaammin siitä syystä, että munkit ovat kirkkoon levittäneet monia turmiollisia käsityksiä. He ovat näet nimittäneet omaisuuden yhteisyyttä evankeliseksi järjestykseksi ja väittäneet, että on olemassa neuvoja, joiden mukaan ei saa omistaa yksityisomaisuutta, ei rangaista eikä kostaa. Nämä käsitykset pimentävät pahasti evankeliumin ja hengellisen valtakunnan ja ne ovat myös valtiolle vaarallisia. Eihän evankeliumi tee loppua yhteiskunnan eikä talouselämän järjestyksestä, vaan päinvastoin hyväksyy ne ja käskee noudattamaan niitä niin kuin jumalallista järjestystä ainakin, ei vain rangaistuksen pelosta, vaan omantunnonkin tähden.
Julianus Luopio, Kelsos ja monet muutkin ovat esittäneet kristittyjä vastaan sen syytöksen, että evankeliumi muka tekee lopun valtioista, se kun kieltää kostavan rangaistuksen ja opettaa yhtä ja toista muutakin, mikä ei sovellu maalliseen yhteiskuntaelämään. Nämä kysymykset ovat kovasti askarruttaneet myös Origenesta, Gregorios Nazianzolaista ja muitakin, vaikka ne voidaan varsin helposti selittää, jos olemme siitä selvillä, ettei evankeliumi säädä yhteiskuntajärjestystä koskevia lakeja, vaan merkitsee syntien anteeksiantamusta ja iankaikkisen elämän alkua niiden sydämissä, jotka uskovat. Muuten evankeliumi ei vain hyväksy ulkonaista yhteiskuntajärjestystä, vaan myös alistaa meidät sen alaisiksi, samoin kuin pakosta olemme vuodenaikojen, talven ja kesän vaihtelun alaisia, se kun perustuu Jumalan järjestykseen. Evankeliumi kieltää yksityisen koston. Tätä Kristus tähdentää monen monta kertaa siinä tarkoituksessa, etteivät apostolit luulisi tehtäväkseen riistää käskyvaltaa niiltä, jotka muutoin pitävät sitä hallussaan - sellaiseksihan juutalaiset haaveilivat Messiaan valtakuntaa - vaan tietäisivät, että heidän tehtävänsä oli opettaa hengellistä valtakuntaa eikä muuttaa yhteiskuntajärjestystä. Sen tähden yksityisen koston kieltäminen ei tapahdu neuvon, vaan käskyn muodossa, Matt. 5:39, Room. 12:19. Julkista kostorangaistusta, joka tapahtuu esivallan toimesta, ei sen sijaan kielletä, vaan siitä on käsky ja se on Jumalan työtä, niin kuin Paavali sanoo Room. 13:1s. Julkisen koston muotoja ovat tuomiot, kuolemanrangaistukset, sodat ja sotalaitos. On tunnettua, kuinka arvostelukyvyttömästi monet kirjailijat ovat näitä asioista esittäneet, koska he ovat olleet sen harhan vallassa, että evankeliumi opettaa jotakin uutta, munkkilaisuuden mukaista elämänjärjestystä, eivätkä ole oivaltaneet, että evankeliumi tuo sydämiin iäisen vanhurskauden, mutta hyväksyy ulkonaisen yhteiskunnallisen järjestyksen.
Suorastaan valheellinen on sekin väite, että yksityisomaisuudesta luopuminen on kristillistä täydellisyyttä. Eihän kristillinen täydellisyys perustu yhteiskuntajärjestyksen halveksuntaan, vaan rakentuu sille, mitä sydämessä tapahtuu, vakavalla jumalanpelolle ja lujalle uskolle. Näinhän Aabraham, Daavid ja Daniel olivat varakkaina ja vallanpitäjinä vähintään yhtä täydellisiä kuin kukaan erakko. Munkit ovat kuitenkin heittäneet ihmisten silmille sellaisen ulkokultaisuuden verhon, ettei kyetä näkemään, mihin oikea täydellisyys perustuu. Kuinka he ovatkaan pilviin asti ylistäneet omaisuuden yhteisyyttä evankeliumin mukaisena. Tällainen ylistely on kuitenkin varsin vaarallista, olletikin kun se loittonee kauas Raamatun opetuksesta. Raamattu ei näet käske pitämään omaisuutta yhteisenä. Kun kymmenen käskyn laki sanoo: "Älä varasta", se tekee eron omistussuhteiden välillä ja käskee, että kunkin on saatava pitää omansa. Wycliffe oli mieletön väittäessään, ettei papeilla saa olla yksityisomaisuutta. Sopimusten tekemisestä on kiistelty loputtomasti; niistä eivät kunnon ihmiset voikaan päästä omantunnon rauhaan, jolleivät tunne sitä sääntöä, että kristityn on lupa käyttää hyväkseen yhteiskunnan järjestystä ja lakeja. Tämä sääntö on omientuntojen turva, sillä se opettaa, että sopimukset ovat Jumalan silmissä luvalliset, sikäli kuin esivalta ja lait ne hyväksyvät.
Koko tämän yhteiskuntajärjestystä koskevan uskonkohdan ovat meikäläiset siinä määrin saattaneet oikeaan valoon, että hyvin monet kunnon miehet, jotka toimivat valtiollisella alalla ja talouselämässä, ovat kertoneet saaneensa paljon apua, sillä aikaisemmin he olivat munkkien mielipiteistä vaivaantuneet ja epäilleet salliiko evankeliumi heidän toimia noissa maallisissa tehtävissä. Tämän me olemme maininneet myös siitä syystä, että ulkopuolisetkin käsittäisivät meidän edustamamme opin lujittavan esivallan arvovaltaa ja kaiken yhteiskuntajärjestyksen arvoa eikä suinkaan sitä horjuttavan. Aikaisemminhan näiden asioiden arvo jäi uskomattoman hämäräksi munkkien typerien käsitysten johdosta, munkit kun pitivät teeskenneltyä köyhyyttä ja nöyryyttä paljon suuremmassa kunniassa kuin yhteiskuntaa ja taloutta, vaikka viimeksi mainitut seikat perustuvat Jumalan käskyyn, päinvastoin kuin heidän platonilainen yhteisönsä, jollaista Jumala ei ole säätänyt.