Arvelimme kyllä, että vastapuoli tulisi muista näkökohdista lähtien puolustamaan ihmisten perinnäissääntöjä, mutta emme osanneet odottaa sen uskonkohdan hylkäämistä, että me emme ansaitse syntien anteeksiantamusta emmekä armon inhimillisiä perinnäissääntöjä noudattamalla. Kun nyt tämä uskonkohta on tuomittu, on tilanne meidän kohdaltamme yksinkertainen ja ilmiselvä. Nythän vastustajamme avoimesti lankeavat juutalaisuuteen ja avoimesti hukuttavat evankeliumin riivaajien oppeihin. Raamattu sanoo näet perinnäissääntöjä riivaajien opeiksi siinä (1 Tim. 4:1-3) tapauksessa, että niiden opetetaan olevan hyödyllisiä jumalanpalvelusmenoja syntien anteeksiantamuksen ja armon ansaitsemiseksi. Silloinhan ne pimentävät evankeliumin, Kristuksen hyvän teon ja uskonvanhurskauden. Evankeliumi opettaa, että me uskolla, Kristuksen tähden ja lahjaksi saamme syntien anteeksiantamuksen ja pääsemme sovintoon Jumalan kanssa. Vastustajamme kuitenkin asettavat hänen sijaansa toisen välittäjän, puheena olevat perinnäissäännöt. Niiden varassa he tahtovat saada osakseen syntien anteeksiantamuksen, niillä he tahtovat lepyttää Jumalan vihan. Mutta Kristus sanoo selvästi: (Matt. 15:9) "Turhaan he palvelevat minua ihmiskäskyillä."
Edellä olemme laajasti esittäneet, että meidät vanhurskautetaan uskolla, siten että uskomme Jumalan leppyneen meille, ei omien tekojemme tähden, vaan lahjaksi, Kristuksen tähden. Tämä on aivan varmasti evankeliumin oppi. Sanoohan Paavali Ef. 2:8-9 selvästi: "Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja, se ei ole peräisin ihmisistä." Nyt nuo kuitenkin väittävät, että me ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen noudattamalla ihmisten säädöksiä. Eikö tämä ole selvästikin sitä, että Kristuksen sijaan asetetaan toinen vanhurskaaksitekijä ja toinen välimies? Paavali sanoo galatalaisille: (Gal. 5:4) "Te olette joutuneet pois Kristuksesta, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi", toisin sanoen: jos luulette lakia noudattamalla saavuttavanne sen, että tiedät luetaan Jumalan edessä vanhurskaiksi, ei Kristus ole tielle miksikään hyödyksi. Mihin näet tarvitsevat Kristusta ne, jotka luulevat olevansa vanhurskaita oman lainnoudattamisensa varassa? Jumala on asettanut Kristuksen, koska hän tahtoo leppyä meihin tämän välittäjän tähden, ei sen perusteella, että me osoittaudumme vanhurskaiksi. Nuo sen sijaan ovat sitä mieltä, että Jumala on lepytetty ja anteeksiantava perinnäissääntöjen eikä Kristuksen tähden. Näin he siis riistävät Kristukselta välimiehen kunnian. Tässä suhteessa ei liioin oman aikamme perinnäissääntöjen ja Mooseksen lain seremonioiden välillä ole mitään eroa. Paavali hylkää Mooseksen seremonialain, ja aivan samasta syystä hän hylkää perinnäissäännötkin, nimittäin koska niitä pidettiin tekoina, joilla muka ansaitaan vanhurskaus Jumalan edessä. Sitten pimentyivät Kristuksen virka ja uskonvanhurskaus. Sen vuoksi hän siirtää syrjään lain, samoin perinnäissäännöt, ja vakuuttaa, ettei syntien anteeksiantamusta ole luvattu noiden tekojen tähden, vaan lahjaksi Kristuksen tähden, kunhan sen vain uskolla omaksi otamme. Lupaustahan ei voida ottaa vastaan muutoin kuin uskomalla. Kun me siis uskolla saamme omaksemme syntien anteeksiantamuksen ja kun meillä uskon kautta on leppeä Jumala Kristuksen tähden, niin harhaa ja jumalattomuutta on päätellä, että me perinnäissääntöjä noudattamalla ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen. Joku saattaa nyt tämän johdosta väittää, ettemme kylläkään ansaitse syntien anteeksiantamusta, mutta jo vanhurskautettuina me näitä perinnäissääntöjä noudattamalla ansaitsemme armon. Paavali kuitenkin vastustaa häntä sanoen (Gal. 2:17) Kristuksen tulevan "synnin palvelijaksi", jos meidän vanhurskauttamisemme jälkeen on ajateltava, ettei meitä sitten enää luetakaan Kristuksen tähden vanhurskaiksi vaan että meidän ensin on joitakin sääntöjä noudattamalla ansaittava vanhurskaaksilukemisemme. Edelleen: (Gal. 3:15) "Ihmisen testamenttiin ei tule mitään lisätä." Ei siis Jumalankaan testamenttiin, jossa hän lupaa Kristuksen tähden meihin leppyä, saa lisätä sitä, että meidän otollisiksi ja vanhurskaiksi tullaksemme pitää mainittuja sääntöjä noudattamalla tämä ensin itse ansaita.
Mutta tarvitaanko pitkää selvittelyä tämän todistamiseen? Pyhät isät eivät ole panneet alulle mitään perinnäissääntöä siinä tarkoituksessa, että me ansaitsisimme syntien anteeksiantamuksen eli vanhurskauden. Säätämisen tarkoituksena on ollut kirkon hyvä järjestys ja rauhan ylläpitäminen. Ja jos joku tahtoisikin säätää joitakin tekoja syntien anteeksiantamuksen eli vanhurskauden ansaitsemiseksi, miten hän voisi tietää, että nuo teot ovat Jumalalle mieleen, kun häneltä puuttuu Jumalan sanan todistus? Miten hän voisi saada ihmiset vakuuttuneiksi Jumalan tahdosta ilman Jumalan käskyä ja sanaa? Eikö Jumala kaikkialla profeettojen kirjoituksissa kiellä panemasta toimeen erityisiä jumalanpalvelusmenoja ilman käskyä? Hesekielin 20. luvussa sanotaan: "Älkää vaeltako isäinne käskyjen mukaan, heidän oikeuksiansa älkää noudattako älkääkä saastuttako itseänne heidän kivijumalillansa. Minä olen Herra, teidän Jumalanne; minun käskyjeni mukaan vaeltakaa, minun oikeuksianne noudattakaa, ne pitäkää." Jos ihmisten vallassa olisi säätää jumalanpalvelusmenoja ja jos he ansaitsisivat armon näitä menoja noudattamalla, silloin olisi hyväksyttävä kaikkien pakanakansojen menot, olisi hyväksyttävä Jerobeamin ja muiden ohi lain säätämät jumalanpalvelukset. Eihän mitään eroa ole: jos meidän on lupa ottaa käytäntöön armon tai vanhurskauden ansaitsemiseksi hyödyllisiä menoja, miksi ei pakanoilla ja israelilaisilla olisi ollut lupa tehdä samoin? Syy pakanoiden ja israelilaisten jumalanpalvelusmenojen hylkäämiseen oli siinä, että nämä luulivat niillä ansaitsevansa syntien anteeksiantamuksen ja armon eivätkä tunteneet uskonvanhurskautta. Sanalla sanoen: mistä voimme saada varmuuden siitä, että ihmisten ilman Jumalan käskyä käyttöönottamat jumalanpalvelusmenot vanhurskauttavat, jos kerran Jumalan tahdosta ei voida mitään varmaa väittää ilman Jumalan sanaa? Entä jos Jumala ei hyväksykään näitä menoja? Mihin siis perustuu vastustajiemme varma väite, että ne vanhurskauttavat? Ilman Jumalan sanaa ja todistusta sitä ei voi väittää. Sanoohan Paavali, (Room. 14:23) että "kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä". Kun nyt Jumalan sanassa ei ole mitään todistusta näistä jumalanpalvelusmenoista, omatunto on pakostakin epävarma siitä, ovatko ne Jumalan mieleen.
Mitä tässä sanoja tarvitaan, kun asia on ilmeinen? Jos vastustajamme puolustavat ihmisten säätämiä jumalanpalvelusmenoja väittäen, että niillä ansaitaan vanhurskautus, armo ja syntien anteeksiantamus, he ovat kerta kaikkiaan rakentamassa antikristuksen valtakuntaa. Antikristuksen valtakunta on nimittäin uusi jumalanpalveluksen muoto, ihmisten arvovallallaan sommittelema, jossa hylätään Kristus. Niinhän Muhammedinkin valtakunnassa on omat menonsa ja omat työnsä, joita suorittamalla ihmisten on määrä tulla vanhurskaiksi Jumalan edessä; ei hän sitä ajattele, että ihmiset tulevat Jumalan edessä vanhurskaiksi ilman ansiota, uskosta, Kristuksen tähden. Samalla tavoin on paavikuntakin oleva osa antikristuksen valtakuntaa, jos se ihmisperäisten menojen puolustukseksi väittää, että ne vanhurskauttavat. Kristukselta riistetään näet kunnia, kun opetetaan, että meitä ei vanhurskauteta Kristuksen tähden, lahjaksi ja uskon kautta, vaan tuollaisten jumalanpalvelusmenojen kautta, ja varsinkin kun opetetaan, etteivät moiset menot ole vanhurskauden saavuttamiseksi ainoastaan hyödyllisiä, vaan jopa välttämättömiä. Näinhän vastustajamme esittävät yllä kahdeksannen uskonkohdan yhteydessä, missä he tuomitsevat meidät, me kun olemme väittäneet, ettei kirkon todellisen ykseyden kannalta ole välttämätöntä, että kaikkialla vallitsevat samanlaiset ihmisten laatimat jumalanpalvelusmuodot.
Kirjansa 11. luvussa Daniel luonnehtii Antikristuksen valtakuntaa sanoen, että uudet, ihmisperäiset jumalanpalvelusmenot juuri ovat sen muoto ja järjestys. Hän sanoo: (Dan. 11:38) "Hän kunnioittaa Maosim-jumalaa asuinpaikassaan ja jumalaa, jota hänen isänsä eivät tunteneet, hän kunnioittaa kullalla, hopealla ja kalliilla kivillä." Profeetta kuvaa tässä uusia jumalanpalvelusmenoja sanoessaan, että palvellaan sellaista jumalaa, jota isät eivät tunteneet. Vaikka pyhillä isilläkin oli palvelusmenonsa ja perinnäiset tapansa, he eivät kuitenkaan pitäneet näitä vanhurskauden saavuttamisen kannalta hyödyllisinä eivätkä välttämättöminä. He eivät himmentäneet Kristuksen kunniaa ja virkaa, vaan opettivat, että me tulemme vanhurskaiksi uskolla, Kristuksen tähden, emme tuollaisten ihmisperäisten menojen tähden. Kuitenkin he noudattivat ihmisperäisiä tapoja niiden ulkonaisen hyödyn vuoksi: jotta kansa tietäisi, milloin on kokoonnuttava, jotta kirkoissa esikuvan vuoksi kaikki kävisi hyvässä järjestyksessä ja arvokkaasti ja jotta kansa saisi myös jonkinlaista kasvatusta. Onhan erityisillä juhla-ajoilla ja jumalanpalvelusmenojen vaihtelulla suuri merkitys kansan neuvomisessa. Näistä syistä isät tahtoivat säilyttää jumalanpalvelustavat, ja näistä syistä meidänkin mielestämme voidaan perinnäiset tavat perustellusti säilyttää. Meitä kummastuttaa kovin, että vastustajamme puolustavat perinnäistapoja toisessa mielessä, nimittäin siitä syystä, että niiden avulla muka ansaitaan syntien anteeksiantamus, armo ja vanhurskautus. Tämähän on juuri Jumalan palvelemista "kullalla, hopealla ja muilla kalleuksilla", sitä ajatustapaa, että Jumala voidaan lepyttää erilaisilla vaatteilla, kaunistuksilla ja muilla sen veroisilla menoilla, jollaisia ihmisten perinnäissäännöt tuntevat loppumattoman monia.
Paavali kirjoittaa Kolossalaiskirjeessä, että ihmisten säädöksillä on viisauden maine. (Kol. 2:23) Niin onkin. (kreikkaa evtaEia), hyvä järjestys, kaunistaa kirkkoa ja on siitä syystä välttämätön. Mutta koska ihmisjärki ei käsitä uskonvanhurskautta, se luontonsa mukaisesti kuvittelee lisäksi, että tuollaisten säädösten noudattaminen vanhurskauttaa ihmiset, sovittaa Jumalan jne. Näin ajatteli Israelin kansan valtaosa, ja tämän käsityksen tähden näitä menoja lisättiin, aivan samoin kuin ne ovat enentyneet meidän keskuudessamme luostareissa. Sama on ihmisjärjen arvio myös ruumiin vaivaamisesta. Paaston tarkoitus on lihan kurissa pitäminen, mutta järki kuvittelee lisäksi, että sen tarkoituksena on olla vanhurskauttava meno. Niinhän Tuomas Akuinolainen kirjoittaa: "Paasto vaikuttaa syynalaisuuden poistamista ja torjumista." Tällä tavoin kuuluvat Tuomaan sanat. Näin tällaisiin tekoihin liittyvä viisauden ja vanhurskauden harhakuva pettää ihmiset. Samaan suuntaan vaikuttaa pyhien esikuva: pyrkiessään heitä jäljittelemään ihmiset useinkin jäljittelevät heidän ulkonaisia harjoituksiaan, eivät heidän uskoaan.
Kun tämä viisauden ja vanhurskauden harhakuva on pettänyt ihmiset, seuraa onnettomuus toisensa jälkeen. Evankeliumi vanhurskaudesta, joka saadaan Kristukseen uskomalla, jää pimentoon, ja sen sijaan tulee petollinen luottamus puheena oleviin tekoihin. Sitten jäävät pimentoon myös Jumalan käskyt, kun nämä tällaiset teot alkavat käydä täydellisen ja hengellisen elämäntunto merkeistä ja niitä pidetään verrattomasti tärkeämpinä kuin Jumalan käskyihin perustuvia tekoja, niitä joita kukin kutsumuksessaan tekee hoitaakseen tehtäviä yhteiskunnallisen elämän ja talouden, avioelämän ja lasten kasvatuksen alalla. Näitä tehtäviä pidetään noiden palvontamenojen rinnalla epäpyhinä, niin että monet toimivatkin niissä jossain määrin omassatunnossaan epäröiden. Onhan tunnettua, että monet ovat jättäneet yhteiskunnallisen elämän ja luopuneet avioliitostaan omistautuakseen sitten noiden sääntöjen noudattamiselle, niitä parempina ja pyhempinä pitäen.
Eikä siinä kyllin. Kohta kun on saanut jalansijaa se vakaumus, että moisten sääntöjen noudattaminen on vanhurskauttamiseen välttämätöntä, joutuvat ihmiset tunnossaan surkean ahdingon valtaan siitä syystä, etteivät he pysty kaikkia sääntöjä täsmälleen noudattamaan. Kuka ne kaikki kykenee edes luettelemaan! Onhan määrätön määrä kirjoja, kokonaisia kirjastoja, joissa ei ole tavuakaan Kristuksesta, uskosta Kristukseen eikä niistä hyvistä teoista, joita kunkin tulee kutsumuksessaan tehdä, - kirjoihin on koottuna vain perinnäissääntöjä ja niiden tulkintaa, jolla sääntöjä välistä tiukennetaan, välistä lievennetään. Mikä tuska onkaan kunnon Gersonilla, kun hän tapailee määräysten pätevyysasteita ja alaa, jolle ne ulottuvat! Kuitenkaan hän ei kykene löytämään sitä porrasta, jolle (kreikkaa epieikeia), kohtuus, varmuudella on asetettava. Välistä hän valittaa syvästi niitä vaaroja, joihin tällainen perinnäissääntöjen pikkumainen tulkinta hurskaat ihmiset tunnossaan saattaa.
Tuota ihmisten säätämiin menoihin liittyvää petollista viisauden ja vanhurskauden harhakuvaa vastaan meidän tulee näin ollen varustautua Jumalan sanalla. Kaikkein ensimmäiseksi meidän tulee olla selvillä siitä, ettei noilla menoilla Jumalan edessä ansaita syntien anteeksiantamusta eikä vanhurskautusta ja etteivät ne ole välttämättömiä vanhurskauttamiseen. Yllä viittasimme joihinkin todisteihin. Paavalin kirjeet ovat niitä täynnä. Kol. 2. hän kirjoittaa selvästi: (Kol. 2:16s.) "Älköön siis kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan tai uudenkuun tai sapatin johdosta, jotka vain ovat tulevaisten varjo, mutta ruumis on Kristuksen." Tässä hän kytkee yhteen Mooseksen lain ja ihmisten perinnäissäännöt, jotteivät vastustajat yrittäisi väistää näitä todisteita tapansa mukaan väittämällä Paavalin puhuvan vain Mooseksen laista. Hänhän osoittaa selvästi puhuvansa tässä ihmisten säätämistä perinnäissäännöistä. Mutta eiväthän vastustajamme edes tajua, mitä väittävät: Jos evankeliumi sanoo: etteivät Mooseksen seremoniat, jotka olivat Jumalan säätämiä, vanhurskauta, kuinka paljon vähemmän voivat ihmisten säätämät perinnäissäännöt vanhurskauttaa!
Ei myöskään piispoilla ole valtaa säätää jumalanpalvelusmenoja siinä tarkoituksessa, että ne vanhurskauttavat tai ovat välttämättömiä vanhurskautukseen. Päinvastoin, apostolit sanovat Ap. t. 15: "Miksi te siis kiusaatte Jumalaa ja tahdotte panna opetuslasten niskaan ikeen" jne. Tässä Pietari paheksuu suunnitelmaa kirkon rasittamiseksi sanoen sitä suureksi synniksi. Ja Gal. 5 Paavali kieltää antautumasta uudestaan sidottavaksi orjuuden ikeeseen. Apostolien tahto on siis, että kirkossa säilyy tämä vapaus, ettei mitään lain eikä perinnäissääntöjen määräämiä menoja katsota välttämättömiksi, niin kuin seremoniat olivat lain alaisina elettäessä väliaikaisesti välttämättömiä. Joutuuhan uskonvanhurskaus pimentoon, jos ihmiset ajattelevat, että noilla menoilla ansaitaan vanhurskaus tai että ne ovat vanhurskautukseen välttämättömät. Monet etsivät perinnäissäännöistä lieventäviä näkökohtia lääkitäkseen omiatuntoja, löytämättä kuitenkaan varmoja arvioita, joiden nojalla selvittäisivät omattunnot näistä kahleista vapaiksi. Mutta avasihan Aleksanteri Gordionissa solmun, jota ei kyennyt selvittämään, miekan sivalluksella: samalla tavoin apostolit vapauttavat omattunnot perinnäissäännöistä yhdellä iskulla, vallankin jos niillä ohjataan ihmisiä ansaitsemaan vanhurskautusta. Opetuksellaan ja esimerkillään apostolit pakottavat meidät vastustamaan tätä oppia. He pakottavat meitä opettamaan, etteivät perinnäissäännöt vanhurskauta, että ne eivät ole välttämättömiä vanhurskautukseen ja ettei kenenkään tule sääntöjä säätää eikä niihin alistua siinä luulossa, että niillä ansaittaisiin vanhurskaus. Ja jos joku sitten niitä noudattaakin, noudattakoon niitä tunnossaan vapaasti, samalla tavoin kuin yhteiskunnallisia tapoja noudatetaan ja sotilaat vastaavasti käyttävät tietynlaista pukua, koulumiehet taas toista. Kun apostolit rikkoivat perinnäissääntöjä, Kristus puolusti heitä. Olihan fariseuksille elävällä esimerkillä osoitettava, että nuo menot olivat hyödyttömiä. Ja jos meikäläiset jättävät noudattamatta joitakin perinnäissääntöjä, joiden hyöty on kyseenalainen, ei heitä voida tästä nyttemmin lainkaan syyttää, kun niiden noudattamista vaaditaan siinä mielessä, että niillä ansaitaan vanhurskaus. Sellainen käsitys perinnäissäännöistä on jumalaton.
Muuten me säilytämme mielihyvin ne vanhat perinnäissäännöt, jotka on kirkossa laadittu hyötyä ja rauhaa silmällä pitäen. Niitä me tulkitsemme (kreikkaa prog to evwnµoterov), parhain päin, torjuen sen käsityksen, että ne vanhurskauttavat. Väärin vihamiehemme meitä syyttävät siitä, että me muka tahdomme hävittää hyvät säädökset ja kirkkokurin. Mehän voimme totuudenmukaisesti kehua, että meidän seurakuntiemme ulkonainen tila on arvokkaampi kuin vastapuolen. Ja jos joku tahtoisi suorittaa puolueettoman vertailun, hän havaitsisi, että vilpittömämmin me säilytämme kirkkolain määräykset kuin vastapuoli. Vastapuolella toimittavat messuja kaikenkarvaiset papit haluttomasti ja palkasta, useinkin pelkästään palkan tähden. He veisaavat psalmeja, mutteivät oppiakseen tai rukoillakseen, vaan ulkonaisia menoja suorittaakseen, ikään kuin tuo heidän puuhansa olisi jotain palvelusta - tai enempää ajattelematta palkkansa tähden. Meillä monet käyvät Herran ehtoollisella joka sunnuntai, mutta sitä ennen heitä opetetaan ja tutkitaan ja heidät päästetään synnistä. Nuoriso laulaa psalmeja oppiakseen niitä, ja kirkkokansakin veisaa, osin oppiakseen, osin rukoillakseen. Vastapuolella ei lapsille anneta ollenkaan katekismusopetusta, vaikka siitä on kirkkolain määräyksiä. Meillä seurakuntien pastorit ja muut palvelijat velvoitetaan julkisesti opettamaan ja kuulustelemaan kasvavaa nuorisoa, ja tämä tapa tuottaa kauniita hedelmiä.
Vastapuolella ei monin paikoin koko vuoden mittaan pidetä ainoatakaan saarnaa, pääsiäistä edeltävää paastonaikaa lukuun ottamatta. Evankeliumin opettaminen on kuitenkin kaikkein tärkeintä jumalanpalvelusta. Milloin vastustajamme saarnoja pitävät, he puhuvat ihmisten säätämistä kirkollisista tavoista, pyhien palvelemisesta ja samanvertaisista tyhjänpäiväisyyksistä. Näihän kansa täydellä syyllä tympääntyy, ja niin poistutaan heti alkuun, kun evankeliumin teksti on luettu. Jotkut harvat ja etevämmät ovat nyt alkaneet puhua hyvistä teoista. Uskonvanhurskaudesta, uskosta Kristukseen ja omientuntojen lohduttamisesta he eivät kuitenkaan ollenkaan puhu, päinvastoin he herjaavat tätä evankeliumin pelastavaa ydintä. Meidän seurakunnissamme sen sijaan keskitytään kaikissa saarnoissa tärkeimpiin kohtiin, joita ovat: parannus, jumalanpelko, usko Kristukseen, uskonvanhurskaus, uskosta saatava omantunnon lohdutus, uskon harjoittaminen, rukous - millainen sen tulee olla ja että on varmasti luotettava sen tehoon ja sen kuulluksi tulemiseen - edelleen risti, esivallalle ja kaikelle yhteiskunnalliselle järjestykselle kuuluva kunnioitus, ero joka on tehtävä Kristuksen valtakunnan eli hengellisen valtakunnan ja yhteiskunnallisen hallinnan välillä, avioliitto, lasten kasvattaminen ja opettaminen, elämän puhtaus ja kaikki rakkauden teot. Tämän seurakuntiemme tilan nojalla voidaan todeta, että me säilytämme kirkollisen järjestyksen, pyhän jumalanpalveluksen muodot ja kauniit kirkolliset tavat.
Lihan kuolettamisesta ja ruumiin kurissa pitämisestä me opetamme, kuten Tunnustuksesta käy ilmi, että oikea ja teeskentelemätön kuolettaminen tapahtuu, kun Jumala harjoittaa meitä antamalla ristin ja ahdistuksia. Näissä on alistuttava Jumalan tahtoon, kuten Paavali sanoo: (Room. 12:1) "Antakaa ruumiinne uhriksi" jne. Nämä ovat jumalanpelon ja uskon hengellisiä harjoituksia.
Sen kuolettamisen ohella, mikä tapahtuu ristiä kantamalla, on välttämätön myös vapaaehtoinen harjoituksen muoto. Siitä Kristus sanoo: (Luuk. 21:34) "Pitäkää vaari itsestänne, ettei teidän sydäntänne raskauta päihtymys." Ja Paavali sanoo: (1. Kor. 9:27) "Minä kuritan ruumistani ja alistan sitä". Tällaisiin harjoituksiin on ryhdyttävä, ei tosin siitä syystä, että ne olisivat vanhurskauttavia jumalanpalveluksen muotoja, vaan jotta ne pitäisivät lihaa kurissa, niin ettei yltäkylläisyys saisi meitä herpoamaan ja tekisi meitä suruttomiksi ja veltoiksi. Siitähän syystä ihmiset antautuvat lihan himojen valtaan, niitä noudattamaan. Tämän valppauden täytyy pysyä yllä jatkuvasti, koska Jumala käskee sitä jatkuvasti harjoittamaan. Erinäisten ruokien ja määräaikojen tiukka noudattaminen ei lihan kurissa pitämistä hiukkaakaan edistä. Enemmän herkuttelua ja suurempia kuluja siitä seuraa kuin tavallisista aterioista. Ei vastapuolellakaan noudateta kirkkolain säätämiä muotoja.
Tähän perinnäissääntöjä koskevaan opinkohtaan liittyy monia vaikeita kiistoja, ja itsekin me olemme saaneet katkerasti kokea, että perinnäissäännöt ovat todella omientuntojen ansoja. Milloin niitä vaaditaan välttämättöminä, ne voivat kummasti kiusata niiden ihmisten omaatuntoa, joilta jokin sääntöjen kohta on joskus jäänyt noudattamatta. Omat varjopuolensa ja pulmansa on sääntöjen lakkauttamisellakin. Meidän tapauksemme on kuitenkin helppo ja yksinkertainen, koska vastustajamme tuomitsevat meidät siitä syystä, ettemme opeta ihmisten säätämien perinnäissääntöjen nojalla ansaittavan syntien anteeksiantamusta. Samoin he vaativat yleiskirkollisten perinnäissääntöjen - niin he niitä nimittävät - noudattamista vanhurskautuksen kannalta välttämättöminä. Tässä asiassa on meillä järkähtämättömänä (Gal. 4:3, 9) puolustajanamme Paavali, joka kaikkialla on tiukasti sillä kannalla, (Kol. 2:20ss.) ettei tällaisten sääntöjen noudattaminen vanhurskauta ja etteivät ne ole uskonvanhurskauden lisäksi välttämättömiä. Me opetamme kuitenkin, että vapaudelle on näissä asioissa pantava sellaiset rajat, etteivät kokemattomat loukkaannu eivätkä vapauden väärinkäytön johdosta ala karsaasti suhtautua evankeliumin oikeaan oppiin. Edelleen ei ole ilman pätevää syytä tehtävä mitään muutoksia voimassa oleviin menoihin, vaan yksimielisyyden ylläpitämiseksi on säilytettävä ne vanhat tavat, jotka syntiin syyllistymättä ja ilman suurta haittaa voidaan säilyttää. Ja juuri näillä valtiopäivillä me olemme kyllin selvästi osoittaneet, että me rakkauden tähden tulemme vastaan hangoittelematta mukautumaan muiden käytäntöön, ehdonvallan asioissa vaikka niihin liittyisi jonkin verran haittaakin. Sikäli kuin julkisesti todettavaan yksimielisyyteen voidaan päästä kenenkään omaatuntoa loukkaamatta, sitä olisi mielestämme pidettävä kaikkia muita etuja tärkeämpänä. Mutta tästä asiasta kokonaisuudessaan puhumme hieman tuonnempana käsitellessämme luostarin lupauksia ja kirkollista valtaa.