Tämän opinkohdan esittämiseen oli pakottava aihe. Me näemme loputtomia vaaroja, jotka uhkaavat kirkkoa perikadolla. Kirkossa itsessään on ääretön määrä jumalattomia ihmisiä, jotka sortavat sitä. Näissä oloissa emme saa menettää toivoamme, vaan meidän on tiedettävä, että kirkko tulee kaikesta huolimatta säilymään. Samoin meidän on tiedettävä, että kirkko tulee jumalattomien suuresta lukumäärästä huolimatta yhtä kaikki pysymään voimassa ja että Kristus täyttää kirkolle antamansa lupaukset: antaa synnit anteeksi, kuulee rukoukset ja lahjoittaa Pyhän Hengen. Kaikki nämä lohdulliset asiat esittää mainittu uskontunnustuksen kohta. Edelleen siinä sanotaan kirkkoa katoliseksi, jottemme käsittäisi sitä tiettyjen kansakuntien ulkonaiseksi laitokseksi, vaan pikemminkin siten, että se sulkee piiriinsä kaikkialle maailmaan hajaantuneet ihmiset, jotka ovat yhtä mieltä evankeliumista, joilla on sama Kristus, sama Pyhä Henki ja samat sakramentit, huolimatta siitä, ovatko heidän inhimilliset perinnäissääntönsä samanlaiset vai erilaiset. Erääseen dekreettiin liittyvässä selityksessä sanotaan, että kirkko, sanan laajemmassa mielessä, käsittää sekä hyvät että pahat, edelleen että pahat kuuluvat kirkkoon vain nimellisesti, eivät todellisesti, kun sen sijaan hyvät kuuluvat siihen sekä todellisesti että nimellisesti. Monet lausumat kirkkoisien kirjoituksissa ovat juuri tämänsuuntaisia. Hieronymus sanoo: "Sitä, joka on synnintekijä ja jonkin saastan tahraama, ei siis voi nimittää Kristuksen kirkkoon kuuluvaksi eikä Kristuksen alamaiseksi."15
Vaikka siis teeskentelijät ja jumalattomat kuuluvat tähän todelliseen kirkkoon ulkonaisten menojen puolesta, on kuitenkin kirkkoa määriteltäessä välttämätöntä määritellä se Kristuksen eläväksi ruumiiksi eli siksi, mitä kirkko sitä nimityksensä puolesta että todella on. Tähän on montakin syytä. On näet välttämättä ymmärrettävä, mikä seikka varsinaisesti tekee meistä kirkon jäseniä, nimittäin sen eläviä jäseniä. Jos määrittelemme kirkon vain ulkonaiseksi laitokseksi, johon kuuluu hyviä ja pahoja, ihmiset eivät ymmärrä Kristuksen valtakuntaa sydämen vanhurskaudeksi ja Pyhän Hengen lahjaksi, vaan arvelevat, että on kysymys vain tiettyjen jumalanpalvelusmenojen ja ulkonaisten tapojen noudattamisesta. Entä mitä eroa sitten on lain kansan ja kirkon välillä, jos kirkko kerran on ulkonainen laitos? Mutta Paavalipa sanoo kirkon eroavan lain kansasta siinä, että kirkko on hengellinen kansa, toisin sanoen kansa, jota ei erota pakanoista yhteiskunnallinen järjestys, vaan joka on todellinen Jumalan kansa, Pyhän Hengen uudestisynnyttämä. Lain kansalle ei ollut luvattu ainoastaan Kristusta, vaan niillekin, jotka olivat vain lihan puolesta Aabrahamin jälkeläisiä, kuului lupauksia, jotka koskivat ajallisia etuja, valtakuntaa jne. Tästä syystä sanottiinkin myös kansaan kuuluvia jumalattomia Jumalan kansaksi, koska Jumala oli tietyin ulkonaisin säädöksin ja lupauksin erottanut muista kansoista nämä, jotka ulkonaisesti polveutuivat Aabrahamista. Otollisia nuo jumalattomat eivät kuitenkaan Jumalalle olleet. Mutta evankeliumi ei tuo tullessaan iankaikkisten aarteiden varjoa, vaan itse aarteet: Pyhän Hengen ja vanhurskauden, joka kelpaa Jumalan edessä.
Näin ollen ovat evankeliumin mukaan Jumalan kansaa vain ne, jotka ottavat vastaan luvatun Pyhän Hengen. Lisäksi vielä kirkko on Kristuksen valtakunta, erotukseksi Perkeleen valtakunnasta. Sillä varmaa on, että jumalattomat ovat Perkeleen vallassa ja hänen valtakuntansa jäseniä, niin kuin Paavali opettaa sanoessaan, (Ef. 2:2) että Perkele tekee työtään epäuskoisissa. Ja fariseuksille, jotka varmasti olivat yhteydessä silloiseen seurakuntaan, toisin sanoen lain kansassa oleviin pyhiin - hehän toimivat kansan johtajina, uhrasivat ja opettivat - Kristus sanoo: (Joh. 8:44) "Te olette isästä Perkeleestä." Siispä kirkko, joka on todella Kristuksen valtakunta, on pyhien yhteisö sanan varsinaisessa mielessä. Jumalattomiahan hallitsee Perkele, jonka vankeja he ovat, ei heitä hallitse Kristuksen Henki.
Mutta eihän päivänselvä asia sanoja kaipaa. Jos kirkko, joka todella on Kristuksen valtakunta, on jotakin aivan muuta kuin Perkeleen valtakunta, tästä seuraa välttämättä, että jumalattomat eivät ole kirkko, koska he ovat Perkeleen valtakunnassa. Tosin he kyllä tässä elämässä, kun Kristuksen valtakunta ei vielä ole tullut ilmi, ovat kirkkoon sekoittuneina ja hoitavat kirkon virkoja.
Jumalattomat eivät kuulu Kristuksen valtakuntaan silläkään perusteella, että hänen valtakuntansa ei vielä ole tullut ilmi. Onhan Kristuksen valtakuntaa aina se, minkä hän Hengellään tekee eläväksi, olipa se ilmi tullutta tai ristin peittämää. Myös Kristus on sama, hän joka nyt on kirkastettu oltuaan ennen kärsimyksen alainen. Tämän kanssa ovat sopusoinnussa Kristuksen vertaukset. (Matt. 13:38) hän sanoo selvästi, että hyvä siemen tarkoittaa valtakunnnan lapsia, mutta luste Perkeleen lapsia; pelloksi hän sanoo maailmaa, ei kirkkoa. Samoin Johanneskin puhuu koko Juudan kansasta (Matt. 3:12) ja sanoo käyvän niin, että oikea seurakunta erotetaan siitä. Tämä raamatunkohta siis puhuu paremminkin vastustajiamme vastaan kuin heidän puolestaan, koska se osoittaa, että todellinen ja hengellinen Jumalan kansa on erotettava lihan mukaisesta kansasta. Kristus puhuu myös kirkon erikoislaadusta verratessaan taivasten valtakuntaa nuottaan tai kymmeneen neitsyeen. Näin hän opettaa kirkon olevan jumalattomien suuren joukon peittämä, jotteivat hurskaat loukkaantuisi tähän seikkaan ja myös siksi, että tietäisimme sanan ja sakramenttien säilyttävän tehonsa jumalattomienkin hoitamina. Samalla hän toisaalta opettaa, etteivät nuo jumalattomat, vaikka heillä onkin osallisuus kirkon ulkonaisiin merkkeihin, kuitenkaan ole Kristuksen todellista valtakuntaa eivätkä Kristuksen jäseniä. Hehän ovat Perkeleen valtakunnan jäseniä. Emme me liioin haaveksi mistään Platonin valtiosta, niin kuin jotkut ilkkuen väittävät, vaan toteamme, että kirkko, josta puhumme, on todella olemassa: siihen kuuluvat koko maan piirissä hajallaan elävät tosi uskovat ja vanhurskaat. Lisäämme vielä sen tuntomerkit, puhtaan evankeliumin opetuksen ja sakramentit. Tämä kirkko on varsinainen totuuden pylväs. Se näet säilyttää puhtaan evankeliumin ja, kuten Paavali sanoo, (1 Tim. 3:15) perustuksen: Kristuksen todellisen tuntemuksen ja uskon. (1 Kor. 3:12) Tässä joukossa tosin on monta heikkoa, jotka tälle perustukselle rakentavat katoavista oljista, toisin sanoen jonkinlaisista hyödyttömistä mielipiteistä, mutta kun nämä eivät kuitenkaan perustusta kumoa, annetaan ne heille anteeksi, mutta samalla heitä oikaistaan. Pyhien isien kirjoitukset ovat todisteena siitä, että he ovat välistä rakentaneet oikealle perustukselle oljistakin, mikä kuitenkaan ei ole tehnyt tyhjäksi heidän uskoaan. Mutta siinä, mitä vastustajamme puolustavat, on paljon sellaista, mikä tekee tyhjäksi uskon, kuten esimerkiksi se, että he hylkäävät syntien anteeksiantamusta koskevan uskonkohdan, sen jossa me sanomme, että syntien anteeksiantamus otetaan vastaan uskolla. Samaten on ilmeinen ja turmiollinen harha se, että vastustajamme opettavat ihmisten ansaitsevan syntien anteeksiantamuksen Jumalaan kohdistuvalla rakkaudellaan ennen armon saamista. Tämäkin on näet perustuksen, Kristuksen kumoamista. Ja edelleen: mihinkä uskoa tarvitaan, jos sakramentit vanhurskauttavat pelkästään sen nojalla, että ne toimitetaan, ilman niiden käyttäjän oikeaa mielentilaa? Kirkkoa koskee lupaus, että sillä aina on oleva Pyhä Henki, mutta vastaavasti sitä koskevat myös uhkaukset, että on ilmaantuva susia ja jumalattomia opettajia. Varsinainen kirkko on se, jolla on Pyhä Henki. Vaikka sudet ja kelvottomat opettajat mellastavat (1 Kor. 3:11) kirkossa, he eivät ole varsinainen Kristuksen valtakunta. Tämän todistaa Lyrakin sanoessaan: "Kirkko ei koostu ihmisistä näiden maallisen vallan tai kirkollisen arvoaseman perusteella, koska monen ruhtinaan ja paavin sekä muiden, heitä alempien, on todettu luopuneen uskosta. Ei, vaan kirkko koostuu niistä henkilöistä, joilla on oikea Kristuksen tuntemus ja jotka todella tunnustavat uskoa ja totuutta." Mitä me olemme muuta Tunnustuksessamme lausuneet kuin sen, mitä Lyra tässä sanoo?
Ehkäpä vastapuolen taholta kuitenkin vaaditaan määrittelemään kirkko seuraavasti: Kirkko on koko maan piirin käsittävä ulkonainen, kaiken yläpuolella oleva monarkia, jossa Rooman paaville kuuluu rajaton valta. Tästä hän ei ole tilivelvollinen kenellekään, eikä kenenkään ole lupa sitä kiistää tai arvostella. Sen nojalla hän saa laatia uskonkohtia, panna mitättömäksi raamatunkohtia mielensä mukaan, ottaa käytäntöön jumalanpalvelusmenoja ja uhritoimituksia, edelleen säätää haluamiaan lakeja, myöntää erivapauksia ja vapauttaa mielin määrin laeista, olivatpa ne kanonisia tai maallisia. Hänen kädestään on keisarin ja kuninkaiden saatava valtansa ja oikeutensa kruunuun Kristuksen käskyn nojalla: kun kerran Isä on alistunut kaiken Kristukselle, on sen nojalla ymmärrettävä, että tämä valta on siirretty paaville. Tästä taas seuraa välttämättä, että paavi on koko maan piirin herra, vallitsee kaikkia maailman valtakuntia, kaikkea mikä kuuluu yksityisille tai yhteisöille, hänellä on täydellinen valta kaikessa, olipa se maallista tai hengellistä, ja hänelle kuuluu kumpikin miekka, hengellinen ja maallinen. Tämä ei kuitenkaan ole Kristuksen kirkon, vaan paavin vallan määritelmä, ja sitä me emme löydä ainoastaan kanonista oikeutta käsittelevistä kirjoista, vaan myös - (Dan. 11:36) Danielin 11. luvusta!
Jos me määrittelisimme kirkon edellä kuvattuun tapaan, tuomarit kukaties suhtautuisivat meihin suopeammin. Onhan ilmestynyt paljonkin kirjoituksia, joissa Rooman paavista puhutaan sopimattomasti ja vailla kunnioitusta, mutta niiden tähden ei vielä kukaan ole joutunut syytetyn penkille. Vain meitä moititaan, ja näin tapahtuu sen tähden, että me saarnaamme Kristuksen hyvää tekoa, sitä, että saamme syntien anteeksiantamuksen Kristukseen uskomalla, emme paavin sommittelemien jumalanpalvelusmenojen avulla. Lisäksi Kristuksen kirkko, profeettojen ja apostolien määritelmän mukaan Kristuksen kirkko on jotakin vallan muuta kuin paavin valtakunta. Ei ole myöskään sovellettava paaveihin sitä, mikä on on sanottu tosi kirkosta, niin että he muka olisivat totuuden pylväitä ja erehtymättömiä. Kuinka moni heistä pitää huolta evankeliumista tai katsoo sen edes lukemisen arvoiseksi? Monet jopa julkisesti pilkkaavat kaikkia uskonasioista tai jos jotain hyväksyvätkin, hyväksyvät sen, mikä käy yksiin ihmisjärjen kanssa. Kaikkea muuta he pitävät satuina, runoilijoiden kirjoittamiin näytelmiin verrattavana. Siksi me Raamatun mukaisesti käsitämme asian niin, että kirkko sanan varsinaisessa merkityksessä on niiden pyhien yhteisö, jotka todella uskovat Kristuksen evankeliumin ja joilla on Pyhä Henki. Yhtä kaikki me kuitenkin tunnustamme, että heihin on tässä elämässä sekoittuneina monia teeskentelijöitä ja jumalattomia, joita heihin yhdistävät ulkonaiset merkit. He ovat kirkon jäseniä ulkonaisten merkkien puolesta, ja sen nojalla he hoitavat kirkon virkoja. Myöskään eivät sakramentit menetä vaikutustaan sen tähden, että arvottomat niitä hoitavat, koska he kirkon kutsun perusteella edustavat Kristuksen persoonaa. Omaa persoonaansa he eivät edusta, niin kuin Kristus todistaa: (Luuk. 10:16) "Joka kuulee teitä, se kuulee minua." Kun he saarnaavat Kristuksen sanaa ja toimittavat sakramentteja, he tekevät sen Kristuksen puolesta ja hänen sijassaan. Näin opettaa meitä tuo mainittu Kristuksen sana, jotta emme loukkaantuisi virkaa hoitavien kelvottomuuteen.
Mutta tästä asiasta olemme kyllin selvästi lausuneet käsityksemme Tunnustuksessa: me emme hyväksy donatolaisia emmekä Wycliffin kannattajia, joiden mielestä ne syyllistyvät syntiin, jotka kirkossa ottavat vastaan sakramentteja kelvottomilta. Tämä näytti sillä erää riittävän puoltamaan esittämäämme käsitystä kirkosta. Ja kun kerran kirkkoa sanan varsinaisessa merkityksessä kutsutaan Kristuksen ruumiiksi, emme nytkään näe mitään syytä sen kuvaamiseen toisin kuin silloin. Onhan varma asia, että jumalattomat kuuluvat Perkeleen valtakuntaan ja hänen ruumiiseensa: hän se yllyttää jumalattomia ja pitää heitä vankeinaan. Tämähän on aivan päivänselvää, mutta jos vastustajamme eivät lakkaa esittämästä vääriä syytöksiä, emme kieltäydy vastaamasta seikkaperäisemmin.
Vastapuoli hylkää myös sen osan seitsemännestä uskonkohdasta, missä me väitimme, että kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta ja ettei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Tässä kohden he tekevät eron yleiskirkollisten ja paikallisluonteisten jumalanpalvelusmenojen välillä ja hyväksyvät uskonkohtamme, jos katsotaan, että siinä on puhe paikallisista menoista; sikäli kuin on puhe yleiskirkollisista, he eivät sitä hyväksy. Meidän on vaikea käsittää, mitä vastustajamme oikeastaan tarkoittavat. Me puhumme todellisesta, toisin sanoen hengellisestä ykseydestä, jonka puuttuessa ei voi olla uskoa sydämessä eikä sydämenvanhurskautta Jumalan edessä. Tämän saavuttamiseksi, niin me väitämme, ei välttämättä tarvita samanlaisia inhimillisiä jumalanpalvelusmenoja, olivatpa ne yleiskirkollisia tai paikallisia, koska uskonvanhurskaus ei ole tiettyihin traditiohin sidottua vanhurskautta, niin kuin lainvanhurskaus oli sidottua Mooseksen lain määräämiin seremonioihin. Onhan mainitsemamme sydämen vanhurskaus voima, joka tekee sydämen eläväksi. Tätä eläväksi tekemistä eivät vähääkään edistä inhimilliset traditiot, olivatpa ne yleiskirkollisia tahi paikallisia. Eivät ne myöskään ole Pyhän Hengen aikaansaannoksia niin kuin siveys, kärsivällisyys, jumalanpelko, lähimmäisenrakkaus ja rakkauden teot.
Tämän uskonkohdan laatimiseen eivät todellakaan johtaneet vähäiset syyt. Onhan tunnettua, että kirkkoon on salateitse kulkeutunut monia mielettömiä käsityksiä perinnäissäännöistä. Jotkut ovat lähteneet siitä luulosta, että inhimilliset traditiot ovat vanhurskautuksen ansaitsemiseksi välttämättömiä jumalanpalvelusmenoja. Sitten he ovat pohtineet, mistä johtuu, että Jumalaa palvellaan niin kovin erilaisin menoin, ikään kuin nuo ulkonaiset tavat, joita noudatetaan, olisivat Jumalan palvelemista eivätkä ensi sijassa ulkonaisia ja yhteiskunnallisia säädöksiä, joilla ei ole mitään tekemistä sydämen vanhurskauden ja jumalanpalveluksen kanssa ja jotka vaihtelevat, toisaalla sattumanvaraisesti, toisaalla joistakin pätevistä syistä. Samaten ovat eräät kirkkokunnat sulkeneet toisia kirkkokuntia kirkollisen yhteyden ulkopuolelle tällaisten traditioiden, kuten pääsiäisen vieton, kuvien ja näihin verrattavien seikkojen tähden. Kokemattomat ihmiset ovat tästä tulleet siihen käsitykseen, ettei uskoa eikä Jumalan edessä kelpaavaa uskonvanhurskautta voi olla olemassa ilman mainittujen seremonioiden noudattamista. Näistä asioista on luettavissa paljon typerää tekstiä rippikäsikirjoissa ynnä muualla.
Mutta samoin kuin päivien ja öiden vaihteleva pituus ei riko kirkon ykseyttä, ei kirkon todellista ykseyttä meidän mielestämme myöskään riko ihmisten laatimien jumalanpalvelusmenojen erilaisuus. Yhtä kaikki me katsomme oikeaksi, että yleiskirkolliset jumalanpalvelustavat säilytetään rauhan vuoksi. Niinhän myös me mielellämme säilytämme seurakunnissamme messun sekä sunnuntain ja muita suuria juhlapäiviä. Ja varsin kiitollisina me olemme omaksuneet käyttöön hyödylliset vanhat ohjeet, varsinkin sikäli kuin niistä on apua nuorison kasvattamiseen. Tällä tavoin edistetään yhteisen kansan ja taitamattomien totuttamista ja opettamista. Kuitenkaan ei nyt ole kysymys siitä, onko inhimilliset perinnäissäännöt pidettävä voimassa rauhan säilyttämiseksi tai ulkonaisen edun nimessä. Nyt on kysymys muusta. Me näet puhumme siitä, onko inhimillisten perinnäissääntöjen noudattaminen välttämätöntä Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden saavuttamiseksi. Tämä on varsinainen ratkaistava kysymys tässä kiistassa. Sen jälkeen kun siihen on saatu lopullinen vastaus, voidaan arvioida, onko kirkon tosi ykseyden kannalta välttämätöntä, että kaikkialla vallitsevat samanlaiset inhimilliset perinnäistavat. Jos näet inhimilliset perinnäistavat eivät ole välttämättömiä jumalanpalvelusmenoja Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden saavuttamiseksi, voidaan olla vanhurskaita ja Jumalan lapsia, vaikka jotkin perinnäistavat eivät olekaan sellaisia, mitä muualla on omaksuttu. Voitaisiin päätellä näinkin: jos saksalaisten vaateparren käyttäminen ei ole välttämätön jumalanpalvelustapa Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden saavuttamiseksi, niin vanhurskaita ja Jumalan lapsia, vieläpä Kristuksen kirkkokin voi olla siellä, missä jotkut ehkä eivät käytä saksalaista vaatepartta, vaan ranskalaista.
Paavali opettaa selvästi näin Kolossalaiskirjeessä sanoessaan: (Kol. 2:16s.) "Älköön siis kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan tai uudenkuun tai sapatin johdosta, jotka vain ovat tulevaisten varjo, mutta ruumis on Kristuksen." Ja samoin: (Kol. 2:20s.) "Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikään kuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: 'Älkää tarttuko, älkää maistako, älkää koskeko!' - sehän kaikki katoaa käyttämisen kautta ja on ihmisten käskyjä ja oppeja? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi." Ajatus on tässä seuraava: Sydämen vanhurskaus on luonteeltaan hengellinen asia ja se tekee sydämen eläväksi. Toisaalta on varmaa, etteivät inhimilliset perinnäissäännöt tee sydäntä eläväksi eivätkä ole Pyhän Hengen aikaansaannosta, kuten ovat lähimmäisenrakkaus, siveys jne. Eivät ne liioin ole välineitä, joita käyttäen Jumala taivuttaa sydämiä uskoon, niin kuin sana ja Jumalan asettamat sakramentit, vaan ne ovat käytännön asioita, joilla ei ole ollenkaan tekemistä sydämen kanssa. Näin ollen ei pidä ajatella, että ne ovat välttämättömiä Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden saavuttamiseksi. Tätä samaa apostoli tarkoittaa (Room. 14:16s.): "Ei Jumalan valtakunta ole syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä." Ei ole kuitenkaan tarpeen tuoda esiin lukuisia todistuksia. Mehän kohtaamme niitä kaikkialla Raamatussa, ja sangen monia me olemme keränneet Tunnustuksemme jälkiosan uskonkohtiin. Edelleen joudumme kohta tuonnempana palaamaan tämän kiistakysymyksen ytimeen, nimittäin siihen, ovatko inhimilliset perinnäissäännöt jumalanpalvelusmenoja, jotka ovat välttämättömiä Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden saavuttamiseksi. Siinä yhteydessä me sitten käsittelemme tätä asiaa laveammin.
Vastapuoli vaatii säilyttämään yleiskirkolliset perinnäissäännöt siitä syystä, että niiden katsotaan juontavan alkunsa apostoleilta. Kas vain, mikä tunnontarkkuus! Apostoleilta periytyvät menot he tahtovat pitää voimassa, mutta apostolien oppia eivät. Näiden menojen merkitystä meidän tulee arvioida samaan tapaan kuin apostolit itsekin kirjoituksissaan. Eivät he tahtoneet meidän ajattelevan, että tulemme tuollaisia menoja noudattamalla vanhurskaiksi ja että ne olisivat välttämättömiä Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden saavuttamiseksi. Sellaista kuormaa apostolit eivät tahtoneet panna painamaan omaatuntoa, eivät he tahtoneet kytkeä vanhurskautta ja syntiä riippuviksi siitä, erottelemmeko oikein päiviä, ruokia ja sen sellaista. Päin vastoin Paavali sanoo tällaisia käsityksiä (1 Tim. 4:1) "riivaajien opeiksi". Siksipä on apostolien kirjoituksista tutkittava, mitä he tahtovat ja tarkoittivat; pelkkä esikuvaan viittaaminen ei riitä. He kyllä ottivat vaarin tietyistä päivistä, mutta eivät siinä mielessä, että tällainen vaarinottaminen olisi välttämätön asia vanhurskautuksen kannalta, vaan sitä varten, että ihmiset tietäisivät, milloin oli kokoonnuttava. He noudattivat myös eräitä muita tapoja, kuten esimerkiksi määrättyä järjestystä Raamatun tekstejä luettaessa, milloin koolle tultiin. Kansa säilytti myös, niin kuin tavallista on, erinäisiä juutalaisuudesta perittyjä tapoja, joita apostolit jossain määrin muuntelivat vastaamaan evankeliumin tapahtumien kulkua, kuten pääsiäisen ja helluntain vieton. Tämän he tekivät, jotta tärkeimmät tapahtumat säilyisivät jälkipolven muistissa myös näiden esikuvien välityksellä eivätkä vain opetuksen varassa. Mutta jos tämä kaikki on periytynyt meille muka vanhurskautuksen kannalta välttämättömänä, mitenkä piispat ovat myöhemmin juuri näihin tehneet monia muutoksia? Jos ne kerran perustuivat jumalalliseen oikeuteen, eihän niihin olisi ollut lupa tehdä muutoksia ihmisten arvovallan nojalla.
Ennen Nikaian kirkolliskokousta pääsiäistä vietettiin eri tahoilla eri aikaan, eikä tämä erilaisuus loukannut uskoa. Sittemmin järjestettiin asia sillä tavoin, ettei meidän pääsiäisemme koskaan lankeaisi samaan aikaan kuin juutalaisten pääsiäinen. Kuitenkin apostolit olivat antaneet seurakunnille käskyn viettää pääsiäistä yhdessä juutalaisuudesta kääntyneiden veljien kanssa. Tästä syystä muutamat kansakunnat itsepintaisesti Nikaian kokouksen jälkeenkin ovat pitäneet kiinni tästä tavasta ja noudattaneet juutalaisten ajanlaskua. Apostolit eivät kuitenkaan mainitulla säädöksellään tahtoneet alistaa seurakuntia pakkovaltaan, mistä säädöksen sanamuoto on todisteena. He näet kieltävät ketään olemasta huolissaan, vaikka pääsiäistä viettävät veljet eivät laskisi aikaan oikein. Epifanios on säilyttänyt säädöksen sanamuodon: "Älkää te laskeko aikaa, vaan viettäkää juhlaa silloin kun ympärileikatut veljennekin, viettäkää yhdessä heidän kanssaan, ja vaikka he erehtyisivätkin, älkää olko siitä huolissanne." Epifanios kirjoittaa, että apostolien sanat eräässä pääsiäissäädöksessä kuuluvat näin. Ymmärtävä lukija voi vaivatta näiden sanojen perusteella päätellä, että apostolit ovat tahtoneet hälventää ihmisiltä turhan luulon, että tarkka ajankohta on välttämätön. Hehän kieltävät olemasta huolissaan, vaikka jotkut laskuissa erehtyisivätkin. Edelleen ovat Itämailla eräät, joita opin alkuunpanijan mukaan sanotaan audianolaisiksi, tämän säädöksen nojalla väittäneet, että pääsiäistä on vietettävä samanaikaisesti juutalaisten kanssa. Heidät kumotakseen Epifanios mainitsee säädöksen sanat. Hän sanoo, ettei niihin sisälly mitään, mikä poikkeaisi uskosta tai kirkon säännöstä, ja moittii audianolaisia siitä, etteivät he ymmärrä sanontaa. Epifanios tulkitsee sen siten kuin mekin: apostolit eivät ole tahtoneet tärkeänä sitä pidettävän, minä ajankohtana pääsiäistä vietetään, vaan siitä syystä, että arvokkaimmat veljet olivat juutalaisuudesta kääntyneitä ja noudattivat omaa tapaansa, he yksimielisyyden tähden tahtoivat muiden noudattavan näiden esimerkkiä. viisaasti apostolit huomauttivatkin lukijalle siitä, etteivät he kumoa evankeliumin vapautta eivätkä tahdo rasittaa omiatuntoja pakollisella määräyksellä; hehän lisäävät, ettei tule olla huolissaan, vaikka aikaa ei laskettaisikaan oikein.
Paljon samanlaista aineistoa voidaan kerätä historiallisesta esityksistä. Niistä käy ilmi, ettei ihmisten noudattamien tapojen erilaisuus loukkaa uskon ykseyttä. Mutta turhaahan tässä on kiistellä! Eihän vastapuolellamme lainkaan käsitetä, mitä on uskonvanhurskaus eikä mitä on Kristuksen valtakunta, jos heidän mielestään on välttämätöntä, että ruokia, määräpäiviä, vaatetusta ja muita vastaavia asioita koskevissa tavoissa vallitsee yhdenmukaisuus, vaikka Jumala ei ole niistä mitään määrännyt. Huomatkaa nyt, miten tunnontarkkoja vastustajamme ovat. kirkon ykseyden nimessä he vaativat noudattamaan samanlaisia ihmisten laatimia säädöksiä, vaikka he itse ovat muuttaneet Kristuksen säädöksen pyhän ehtoollisen vietossa, käytännön, joka varmasti aikaisemmin oli yleiskirkollinen. Jos kerran yleiskirkollisia säädöksiä on välttämättä noudatettava, miksi he itse muuttavat Kristuksen ehtoollista koskevan asetuksen, joka ei ole ihmisten säädös, vaan Jumalan? Mutta tähän viimeksi mainittuun kiistakysymykseen meidän on puututtava vielä usein.
Kahdeksannen uskonkohdan on vastapuolemme hyväksynyt sellaisenaan. Siinä me tunnustamme, että teeskentelijöitä ja jumalattomia on kirkkoon sekoittuneina ja että sakramenteilla on tehonsa, vaikka jumalattomatkin papit niitä hoitaisivat, koska nämä toimivat Kristuksen sijassa eivätkä edusta itseään, tämän sanan mukaisesti: (Luuk. 10:16) "Joka kuulee teitä, se kuulee minua." Väärät opettajat sen sijaan on hylättävä, koska he eivät enää toimi Kristuksen (1 Joh. 2:18-23) sijaisina, vaan ovat antikristuksia. Kristuskin sanoo: "Kavahtakaa vääriä profeettoja." (Matt. 7:15) Ja Paavali sanoo: (Gal. 1:9) "Jos joku julistaa toista evankeliumia, hän olkoon kirottu."
Kristus on muuten kirkkoa koskevissa vertauksissaan varoittanut meitä, ettemme pappien tai yhteisen kansan yksityiselämän virheisiin loukkaantuneina lähtisi lahkoutumisen tielle, niin kuin donatolaiset rikolliset tekivät. Mutta niitä, jotka ovat aikaansaaneet lahkoja siitä syystä, että epäsivät papeilta oikeuden omistaa kiinteää omaisuutta tai muuta yksityisomaisuutta, me pidämme suorastaan kapinoitsijoina. Kuuluuhan yksityisomaisuuden omistaminen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Yhteiskunnallista järjestystä kristittyjen on lupa käyttää hyväkseen aivan kuin ilmaa, valoa, ruokaa ja juomaa. Sillä samoin kuin koko luomakunta säännöllisine taivaankappaleiden liikkeineen on todella Jumalan säädös, jota hän myös pitää voimassa, yhtä varmasti on laillinen yhteiskuntajärjestys Jumalan säädös, jota hän myös puolustaa Perkelettä vastaan.